P A P P I P E R K E L E
Voimistuva laukausten rätinä säpsäytti hereille syrjim-
mäisessä teltassa nukkuvat. Mies nousi istumaan. Lähis-
töllä palava teltta kajastui seinien lävitse kuin
toisesta maailmasta, ja hän tunsi kauhua, ensimmäistä
kertaa elämässään hän tunsi nyt kauhua.
Nainen hänen vierellään kohottautui. Hän katsoi
suljettua oviaukkoa tuijottavaa miestä, ja pelko tuli
häneenkin kuin lepattava varjo. Hän sai viimein kuiskatuksi:
- He ovat tulleet läpi.
- Onko milloinkaan ennen ollut näin pahaa? mies sanoi liikahtamatta.
- Ei koskaan. Ei ennen. Kapinalliset ovat vallanneet
meidät. Meidän on lähdettävä ja heti. Nyt ei ole aikaa
edes rukoilla.
Puukko iskettiin kankaan lävitse lähellä oviaukkoa,
nopea viilto ja aseistettu mies kierähti sisään. Hän
osoitti rynnäkkökiväärillään vuoteessa olevia, silmäili
ympärilleen, ja kohottautui sitten. Noetuille kasvoille tuli hymy.
- Pappiperkele, sissi sanoi hitaasti.
Mies ja nainen tuijottivat rävähtämättä aseenpiippua,
ja odottivat sen heilahtavan rekyylistä.
- Luutnantti, sissi sanoi kääntämättä katsettaan. - Tämä on papin teltta.
Tämä sinun on nähtävä.
Luutnantti tuli sisälle. Hän astui vuoteen luo. Hän
katsoi tarkasti, hieman harmissaan, ja laski sitten
rynnäkkökiväärinsä osoittamaan maata.
- Lapset tarvitsevat papin, hän sanoi sissille. - Isä menehtyi eilen.
Ja tänne on vaikea saada uutta.
- Mutta hän on vääräuskoinen, sissi sanoi. - Ja syntinen.
- Se on heille samantekevää.
Luutnantti otti kupeeltaan pistoolin, ja ennen kuin
nainen ennätti huutaa kauhusta hän ampui kaksi laukausta
tämän päähän. Nainen vierähti maahan. Mies alkoi täristä.
Hän ummisti silmänsä. Vain epätoivoinen kauhu piti hänet
aloillaan.
- No? luutnantti sanoi. - Jäätkö pappi tänne vai
lähdetkö mukaan?
He lähestyivät sissileirin laidalla olevaa puutaloa; se
oli vaurioitunut kranaatinosumista.
- Mitä minun on tehtävä? pappi kysyi.
Hän tunsi olonsa hyvin rauhalliseksi, unenomaiseksi.
Tulisipa kuolema miten vain ja milloin vain, niin enää se
ei pelottaisi. Kuolema olisi hänelle vain silmien
ummistamista uneen.
- Ei mitään, luutnantti sanoi. - Sen kuin olet. Ota
tämä. He ovat vain tottuneet pappiin.
Hän ojensi ketjussa olevan suuren ristin, ja pappi
laittoi sen kaulaansa.
- Olet edes vähän papin näköinen, luutnantti sanoi. - Olet ollut väärällä puolella.
Meillä olisi sentään varaa ostaa papille muutakin kuin vain liperit.
- Ei jumala katso vaatteita. Enkä halua muutenkaan
kenenkään ajattelevan minua pappina. Vaikken sattumoisin
olekaan sinun puolellasi, en myöskään ole sinua vastaan.
Olen jumalan puolella, eikä hänkään ole sinua vastaan.
Lapsia oli parikymmentä, he olivat suurimmaksi osaksi
alle kymmenvuotiaita. Heissä oli sokeita ja vaikeasti
haavoittuneita, ja jotkut vain tuijottivat seinään ja
huojuttivat itseään. Pappi ja luutnantti kävelivät pitkään
heidän keskuudessaan, ennen kuin verhotuissa katseissa
välähti edes pienikin havainto jostakin poikkeavasta -
havainto ulkopuolisesta maailmasta, joka heidät oli
tyrmännyt.
Pappi huomasi luutnantin välttelevän katsomasta lapsia,
vaikka tämä joidenkin kohdalla hidastikin askeleitaan.
Jotkut nukkuivat, ja pappi oli erottavinaan liikahduksen
luutnantin kovilla piirteillä. Mutta hän itse huomasi
jälleen vain ihmettelevänsä omaa tyyneyttään.
Hän istuutui eräälle vuoteelle. Toisiaan vasten
makaavat tyttö ja poika olivat haavoittuneet hyvin
vaikeasti. Heiltä puuttuivat jalat, ja yläruumis ja
kasvot olivat veristen siteiden peitossa.
- Luutnantti, hän sanoi. - Äsken ajattelin, että
olisit vain ampunut minutkin, mutta nyt olen kiitollinen,
ettet niin tehnytkään.
Hän sai liikkua vapaasti, vaikka häntä pidettiinkin
silmällä, mutta hän tunsi, ettei tulisi näitä lapsia
koskaan jättämään.
Hän syötti tyttöä joka oli sokea ja jonka kädet olivat
silppoutuneet.
- Isä? tyttö sanoi. - Missä Jumala on nyt?
- Kaukana, pois täältä. Mutta hän kuulee kyllä sydäntäsi.
- Siksikö minulle kävi näin, kun hän on muualla?
- Pahuus tuon teki, rakas lapsi. Pahat ihmiset.
- Lähtikö Jumala pahaa pakoon?
- Jos hän olisi jäänyt tätä katsomaan, hän olisi
raivostunut niin, että olisi tuhonnut kaiken. Siinä
olisi mennyt liian paljon hyvääkin, liian paljon olisi
mennyt hyviäkin ihmisiä. Ihmistä johtaa vain ihminen
itse, ei jumala puutu niin vähäpätöisiin asioihin. Paha
tuhoaa aina pahan, olkoon lippu minkälainen hyvänsä.
Vaikkei elämä olekaan mustavalkoista, ihmisen teot sitä
ovat, jotta valkoinen pysyisi valkoisena ja erottuisi
yössäkin.
Tyttö keskeytti syömisen päänsärkykohtauksen ajaksi.
- En ymmärrä, hän sitten sanoi. - Mutta missä Jumala on nyt?
- Odottamassa sinua rauhallisessa ja turvallisessa
paikassa, salaisessa paikassa, jonne pääsee vain hymyllä
tai kyynelillä. Sitten kun et enää jaksa, sinä menet
jumalasi luo, ja näet jälleen ja heität palloa ja
kisailet kavereittesi kanssa.
- Pystynkö näkemään jälleen? tyttö kuiskasi. - Pystynkö
näkemään ja ompelemaan vaatteeni? Ja valmistamaan äidille
ruokaa? Onhan äiti myös odottamassa minua? Onhan?
- On. Äitisi myös on sinua odottamassa. Ja sinä näet
hänet ja itsesi ja teet vaatteista kauneimmat. Niin
kauniita vaatteita ei kukaan ole aiemmin edes nähnyt
missään.
Kyynel ilmestyi tytön silmänurkkiin.
- Lupaatko? Lupaatko Isä niin?
- Lupaan. Rakas lapsi, minä lupaan niin.
Hän otti tytön syliinsä, ja tunsi poskensa kostuvan.
Luutnantti kutsui papin ulos. Hän katsoi tarkkaavaisena
ja sanoi sitten:
- Olet merkillinen pappi. Mutta lapset rakastavat sinua
ja olet saanut heidän silmänsä loistamaan. Jumalamme ei
taida olla sama, mutta oletko itsekään hyvissä väleissä
Jumalasi kanssa?
- Minun puolelta välimme paranevat päivä päivältä.
Hänen mielipiteestään vain en ole aivan varma. Joka
tapauksessa, meidän jumalamme on yksi sama asia. Me
näemme hänellä vain eri naamarin.
- Kiitä onneasi, etten ole noista asioista
kiinnostunut. Muuten antaisin ampua sinut jumalanpilkasta.
Kiihtynyt sissi tuli sisältä.
- Luutnantti. Tyttö näkee!
Tyttö pyöritti silmiään säteilevänä, ja hengästynyt
luutnantti istuutui vuoteen reunalle. Vapisevin sormin
hän kuivasi tytön kyyneleitä.
- Isä! tyttö hihkaisi. - Minä näen isä sinut! Rakas
isä, minä näen sinut. Ja kaikki. Kaikki muutkin. Minä
näen teidät.
Pappi näki luutnantin hymyilevän ensimmäistä kertaa.
- Anna kun suutelen kyyneleesi pois, luutnantti sanoi pehmeästi.
Tyttö katsoi pappiin.
- Nyt ymmärrän, miksi valkoisen on oltava valkoista ja
miksi mustan on oltava mustaa.
- Niin? - Pappi tunsi hämmästyvänsä.
- Valkoinen on vain valkoista, mutta musta voi tulla
aina vain mustemmaksi. Niitä ei saa sekoittaa. Mutta vain
ihminen ne sekoittaa, koska ei ole kuin vain yksi sivellin.
- Sinä näet enemmän kuin minä, rakas lapsi.
- Minä näen itseni juoksevan, tyttö henkäisi. - Ja minä
nauran ja teen äidille kepposia. Ja minä näen...
Tyttö vakavoitui ja katsoi murheissaan isäänsä ja toisia
lapsia.
- Auttakaa heitä, etteivät he joudu niin kärsimään.
Sitten päänsärkykohtaus sai hänet ummistamaan silmänsä.
Hän avasi ne pian ja hymyili urheasti kivun lävitse.
- Isä, hän sanoi kujeillen. - Äiti antaa sinulle suukon poskelle.
Luutnantti rutisti tyttärensä syliinsä. Tyttö laittoi
silmänsä kiinni. Hänen kyyneleisillä kasvoillaan oli
onnellinen hymy. Jonkin ajan kuluttua luutnantti tunsi,
että tyttö lakkasi hengittämästä.
Luutnantin hartijat vavahtelivat, ja pappi laski niille
kätensä. Jälkeenpäin hän sai kuulla, että tuo oli kolmas
kerta seitsemän vuoden sisällä, jolloin luutnantin näh-
tiin itkevän. Ensimmäinen kerta oli kun tyttö syntyi,
ja toinen kun luutnantin vaimo surmattiin.
- Miksi omaa maataan täytyy kastella verellä niin,
ettei siinä kasva enää kuin rapakivet? luutnantti sanoi,
kun he tulivat hautaamasta tyttöä. - Mikä tarkoitus sillä
on?
- Kysyt aivan kuin sillä sitten olisi jokin tarkoitus. Elämä
on vain harmi jumaluudessa. Heikompi selkä vain
katkeaa ensin, ja jos niistä kyynelistä kasvaakin Enkelin
suudelma, niin suurempi saapas senkin musertaa aikanaan.
Ja vain tuuli käy ylitsemme ja se tuuli puhaltaa ilman muistia.
- Olin antanut miehilleni määräyksen ampua sinut, jos
yrittäisit pakoa. Samoin sinut olisi ammuttu taisteluiden
joskus loputtua. Mutta nyt voit lähteä milloin niin
tahdot. Olet vapaa tekemään niin kuin parhaimmaksi katsot.
- Minä jään tänne. Vaikka sitten ampuisit minut.
Luutnantti nyökytti päätään. Äkkiä pappi tarttui häntä
käsivarresta. Hän katsoi kaukaisuuteen, ja sitten
luutnanttiin.
- Luutnantti, hän sanoi tiukasti. - Lasten talo on
tyhjennettävä heti. Siihen tulee kohta osuma.
Luutnantti katsoi ihmeissään, mutta hän ei epäröinyt
antaa käskyä miehilleen. Kun viimeiset lapset oli saatu
turvaan, taloon osui tykinammus, joka tuhosi koko
rakennuksen.
Pappi tuijotti savuavia raunioita, laskeutui polvilleen
ja otti vierellään olevaa poikaa kädestä.
- Muista, hän sanoi kuin ulkopuolisena. - Muista, että
sattuma on sekä seuraus että syy. Mutta vain julmuus on
mustempaa kuin syntisin veri.
Kranaatit alkoivat tehdä tuhoaan, ja oli kuin kirkas
taivas olisi yht'äkkiä peittynyt myrskypilviin. Metsästä
tuli sotilaita, aina vain lisää tarkasti ampuvia
sotilaita. Luutnantti johti lapsia kuljettavaa ryhmää,
mutta ylivoima oli liian suuri, ja yksitellen hän näki
miestensä kuolevan.
Lapset olivat liian voimattomia edes huutaakseen, vain
toteavina he huomasivat uniformupukuisten sotilaiden lähestyvän.
Luutnantti sai osuman ja kaatui haavoittuneena maahan.
Pappi sieppasi hänen aseensa ja sai ammuttua pari
sotilasta, ennen kuin luodit taltuttivat hänet. Hän
putosi polvilleen, ja vatsaansa pidellen katsoi
sotilaita, jotka alkoivat ampua lapsia.
- Tätä te ette tule antamaan itsellenne koskaan anteeksi! hän huusi.
Luutnantti silmäili häntä tarkkaavaisena, ennen kuin
kuoli rynnäkkökiväärin sarjasta.
Pappi nosti päätään huomattuaan sotilaan seisahtuvan
vierelleen. Hän odotti laukausta.
- Kersantti! sotamies huusi. - Täällä on pappi!
Kersantti tuli lähelle.
- Perkele, hän sanoi. - Ei tuo mikään pappi ole. Hän on
se huijari, joka on petkuttanut saarnoillaan ja vienyt
ihmisten rahat. Se sama mies, joka oli nähty liikku-
van myös meidän papin seurassa. Ennen kuin hän kuoli
väijytyksessä. Sotamies!
- Niin, kersantti.
- Sinä tiedät käskyn.
- Niin.
- Ei vankeja.