SARINJA

 

 

 

    Vuorella  oli  toki virallinenkin nimi,  mutta  lähiasukkaat

    kutsuivat sitä Arentaksi,  joka heidän murteellaan tarkoitti

    vuorta jolta näkee kauas.  Sen juurella pienellä  maatilalla

    asuivat   Aimeno  ja  hänen  vaimonsa  Sareja.   He   olivat

    tyytyväisiä  elämäänsä,  mutta  kaikkia  hämmästytti  miksei

    Aimeno  halunnut  rikastua salaisuudellaan,  jonka vain  hän

    yksin tiesi.

     Jossain  korkealla,  tuntemattomassa paikassa jylhää vuorta

    kerrottiin  kasvavan  Sarinjaksi  kutsutun   vuoristoruusun;

    harvaan  vain oli käynyt niiden ihmisten luku,  jotka olivat

    kuulleet  jonkun tunteneen sellaisen,  joka tiesi  kaukaisen

    sukulaisensa  joskus  tavanneen  kukan  nähneitä   entisajan

    metsästäjiä.  Kasvitieteilijät  sanoivat  kukan jo kuolleen

    sukupuuttoon, ja montaa mieltä oltiin sen sormenpään paksui-

    sista  siemennykeröistä, joita Aimeno kutsui vuorihedelmiksi,

    graputoiksi, ja joista hän valmisti lääkkeensä.

     Mutta  Aimeno  vaikeni,  ja milloinkaan  hän  ei  määrännyt

    palkkiota työstään.

     Vuoren   juurella   olevat   ristit   ja   vuoren   kylkeen

    kaiverretut  merkit kertoivat yhtä  monista epäonnistuneista

    yrityksistä  löytää Sarinja ja viedä se mukanaan.  Kukaan ei

    halunnut  muistaa Aimenon sanoja,  että kukkaa oli  olemassa

    vain pari yksilöä ja että se kukki hyvin harvoin ja ettei se

    voinut kasvaa missään muualla. Murheellisena Aimeno vaikeni,

    ja Sareja näki hänen silmistään  valkoasuisen  kuoleman joka

    kasteli hedelmätarhaa.

 

       "Olen hyvin onnellinen", Aimeno sanoi usein, "ja rakastan

    sinua enemmän kuin elämääni,  mutta onko niin, että kuulemme

    vain   vuosien  askeleet  ja  saamme  pitää   kädestä   vain

    toisiamme?"

       "Jos  voisin,  muuttuisin lapseksemme,  että saisit pitää

    minua aina polvellasi jolloin näkisin sinun aina  nauravan",

    hänen  vaimonsa  sanoi,  ja  hän tunsi silloin  tuulen  vain

    karhentavan hiuksiaan.

       "Mutta  usko,  joskus me vielä saamme tyttären,  ja  hän

    antaa sinulle toisen elämän."

       "Minulleko  vain?  Lapsihan olisi sinun joka  tapauksessa

    aina enemmän kuin minun."

       "Minä  tarvitsen  vain raskauden,  se  on  minun  elämäni

    huippu.  Sen  onnellisemmaksi  en rinnallasi  voisi  koskaan

    tulla."

     Myöhäisellä   iällään   hän  sitten  tuli   raskaaksi,   ja

    kaukaistenkin   ihmisten  ääni  muuttui   pehmeäksi   heidän

    kertoillessaan    toisilleen    Arenta-vuoren    pariskunnan

    senhetkisistä vaiheista.

       "Maalaisitko minulle Elämän?" Aimeno sanoi vaimolleen, ja

    kosteus  miehen  silmissä liikutti Sarejaa niin,  ettei  hän

    sinä päivänä kyennyt muuta kuin itkemään miehensä sylissä.

     Synnytys oli hyvin vaikea. Lopussa Sareja tarrautui lujasti

    miehensä käteen,  kuiskasi "minä rakastan sinua",  ja  kuoli

    sitten.  Aimeno istui vuoteen äärellä hyvin pitkään,  katsoi

    vaimonsa  rauhallista  olemusta  kuin  veden  pyörrettä,  ja

    havahtui  hiljalleen sylissään olevan lapsen ääntelyyn.  Hän

    näki   kyyneleitä   vauvan  iholla,   ja   vain   ystäviensä

    avustuksella hän pystyi poistumaan paikalta.

     Vauva  oli  hymyilevä tyttö,  ja pian hymy  levisi  Aimenon

    silmiinkin,  ei  siksi että hän olisi unohtanut,  vaan siksi

    että  hän muisti.  Tyttö sai nimekseen Sarinja,  sen  ruusun

    mukaan jonka vain hän tiesi olevan olemassa,  ja usein  mies

    sanoi:  

       "Sitten kun olet varma, että aurinko paistaa huomennakin,

    on  syytä kysyä itseltään,  miksi en muista sitä mitä  eilen

    näin."

     Ja  aivan  kuin  ymmärtäen tyttö nyökkäsi  ja  sai  Aimenon

    hiljaiseksi,   sillä  mies  oli  varma  että  tyttö  todella

    ymmärsi, eikä tyttö milloinkaan kyllästynyt kuulemaan isänsä

    sanoja.

     Mies  kasvatti  lapsensa yksin vaikka hän ottikin  luokseen

    naisen kun niin halusi, mutta nämä myös lähtivät silloin kun

    hän niin tahtoi.

       "Miksi hän lähti?",  tyttö kysyi.  "Minä pidin hänestä ja

    hän  piti minusta ja tekin piditte toisistanne.  Eikö  sinun

    ole häntä ikävä?"

       "On toki,  mutta näin on parempi.  Sinulla on monta hyvää

    isosiskoa  ja monta hyvää ystävää jotka ajattelevat  sinusta

    paljon hyvää.  Kukaan ei kuitenkaan voi korvata äitiäsi,  ja

    vain  häntä  minä aina rakastan,  niin  kuin  aina  rakastan

    sinuakin."

       "Äiti oli hyvin kaunis ja moni heistäkin on hyvin kaunis.

    En minä suutu, jos saisinkin toisen äidin."

     Mies nosti tytön syliinsä.

       "En suutu minäkään vaikka noin sanot.  Vai haluatko, että

    kutsumme Tairan?"

     Taira  oli  kylässä  asuva vanha  eukko,  joka  ei  pitänyt

    kenestäkään ja jolle kaikki naureskelivat.

     Tyttö läimäytti isäänsä kämmenellään.

       "Unohda koko juttu", hän sanoi.

 

     Sarinja  kasvoi ystävinään luonto ja koira ja tilan eläimet  ja

    käärmeet  joita  Aimeno tarhasi.  Ellei isä  tyttöä  muualta

    löytänyt,  niin aina hän löytyi äidin ateljeesta, jonka mies

    oli  jättänyt  ennalleen.  Siellä  hän piirteli  tai  katsoi

    suurta taulua joka oli jäänyt kesken, ja aina mies  henkäisi

    syvään ja oli vähällä kutsua tyttöä vaimonsa nimellä.  

       "Elämä?",  oli  tyttö  sanonut kuin maistellen  kuultuaan

    ensi kerran taulun nimen. "Joskus minä teen sen valmiiksi."

     Taulu  esitti  lähikuvaa  silmästä,  ja  vähitellen  siihen

    ilmestyi lisäyksiä,  joskus niin pieniä yksityiskohtia ettei

    mies  niitä heti erottanut,  mutta jotenkin hän  oli  varma,

    että  juuri  noin hänen vaimonsakin olisi taulun  maalannut.

    Milloin  tyttö oli keskittyneenä  työskentelyyn,  mies  vain

    sulki oven hiljaa,  ja hänen oli vaikea uskoa että tyttö oli

    vasta alle kymmenvuotias.

       "Mitä  tuolla  ylhäällä  on?",  tyttö  kysyi  katseltuaan

    pitkään vuorelle.

       "Kivisiä polkuja ja tuulta."

       "Mitä sieltä näkee?"

       "Toisia vuoria ja laaksoja eli tasankoja."

     Tyttö  oli  pitkään  vaiti,  hän tuijotti ylös  kuin  olisi

    katsellut vuorelta alas,  tuijotti niin että hänen  silmänsä

    kostuivat, kuin olisi seissyt tuulessa. Sitten hän sanoi:

       "Ja  paljon  pieniä  ihmisiä,  jotka  eivät  tiedä  minne

    menevät."

     Sitten  hän meni jatkamaan maalaamista,  ja tuli ulos parin

    tunnin kuluttua.

       "Nyt  se on valmis",  hän sanoi ja otti isäänsä  kädestä.

    "Tule katsomaan."

     Suurella   silmällä  oli  toiveikas  katse,   mutta   siitä

    heijastuvat  pienet  ihmiset kulkivat epätoivoisina  suurten

    vuorenhuippujen piirtyessä harsomaisina taka-alalla, ja koko

    silmän peitti,  kun sitä oikein tarkkaan katsoi ohut  kalvo,

    ja Aimeno tunsi itsensä vuoroin katsojaksi ja katsottavaksi,

    ja  kesti  aikansa ennen kuin hän pystyi palaamaan  takaisin

    siihen hetkeen.

       "Se on valmis",  hän sai viimein sanotuksi.  "Jo nyt sinä

    näit ja vielä täältä alhaalta mitä ylhäältä näkee."

     Hän kääntyi, ja huomasi tytön jo olevan pihalla leikeissään.

   

     Tyttö oppi nopeasti ja oli näppärä tekemään alkuvalmistelut

    isän vuorelta tuomille siemenille, kuin pienille hedelmille.

       "Milloin saan tehdä kaiken itse?"

       "Sitten kun en enää itse jaksa."

       "Haluaisin niin tulla kanssasi katsomaan kukkaa."

       "Sen  voi  nähdä  vain yksi.  Vielä en  voi  viedä  sinua

    sinne."

       "Alat jo väsyä, voisin auttaa sinua enemmänkin."

       "Vielä  ei ole minun aikani luopua,  eikä vielä ole sinun

    aikasi tulla."

       "Sinä  kuljet  ilmaiseksi  pitkiä  matkoja,   ja   vaikka

    parannat  monen  sokeuden  saat  muualta  palkaksesi  paljon

    arvostelua ja haukkumista. Mikset auta kaikkia?"

       "Voin  auttaa  vain  niitä jotka sitä  todella  tahtovat.

    Onneksi lääkettäkään ei ole paljon."

       "Miten niin onneksi?"

       "Se menettäisi arvostuksensa ja ehkäpä tehonsakin."

       "En ymmärrä."

       "Sitten kun ymmärrät olet valmis."

       "Et  koskaan  päästä minua seuraamaan,  kun  olet  kahden

    parannettavan kanssa. Mitä sinä silloin teet?"

       "Joskus saat kuulla kaiken."

       "Jospa minusta ei olekaan siihen? Tai jos en sitä halua?"

       "Sinusta  tulee  parempi kuin minä.  Tämä ei  ole  taakka

    vaikka  tämä onkin raskasta,  on vain surullista nähdä  omat

    rajansa."

       "Sinä opit tämän isältäsi?"

       "Ja hän isältään."

       "Kuka löysi kukan ensimmäisenä?"

       "En tiedä."

       "Miksi  kukka  kukkii vain  kuun- ja  auringonpimennysten

    aikana ja miksi vain sinä voit poimia sen hedelmät?"

       "En tiedä, en ole kukka."

       Tyttö katsoi pitkään ja sanoi sitten:

       "Isä. Onko mitään kukkaa olemassakaan?"

     Aimeno keskeytti työnsä ja otti tytön syleilyynsä.

       "On toki", hän sanoi hiljaa. "On toki."

 

     Tytön   varttuessa   he  retkillään  kulkivat   aina   vain

    korkeammalle,  mutta  milloinkaan Aimeno ei näyttänyt  mistä

    ruusun  luo  mennään.  Vuoren juurella olevien  kivikumpujen

    kohdalla  heillä oli tapana pysähtyä.  Lapsena tyttö  kutsui

    aluetta kylmien kivien paikaksi, ja siellä hän usein leikki.

       "Taas tullut pari lisää", hän sanoi.

       "Toivottavasti he tiesivät mikä heitä voi odottaa."

       "Totuus? Kauneus?"

       "On helpompi elää,  kun ne ymmärretään yhdeksi ja samaksi

    asiaksi."

       "Ja helpompi kuolla?"

       "On helpompi kuolla kun ymmärtää sen kauneuden."

       "Minulta on tilattu taulu kuolemasta."

       "Oletko  nähnyt  tarpeeksi  elämää,  jotta  ymmärrät  sen

    katoavaisuuden?"

       "Voihan sen muutenkin ymmärtää."

       "Mutta sitten kun näet ymmärryksen, sitten vasta  todella 

    ymmärrät sen."

     He   leiriytyivät  hetkeksi  käännekohtaan  ja   katselivat

    laskevan  auringon  värittämiä  rinteitä.   Aimeno  hengähti

    syvään nähdessään Sarinjan,  jo nuoren neidon unelmoivan  ja

    kamppailevan  katseen.  Hän oli jo nyt,  alle kahdenkymmenen

    ikäisenä   tunnustettu  ja   taitava   taiteilija.   Aurinko

    laskeutui, ja kohta vain nuotio antaisi heille valoa.

       "Maalaisitko minulle Kodin?",  Aimeno sanoi kun oli varma

    äänestään.

     Tyttö kääntyi, ja nuotio kuvastui heidän silmistään.

       "Kodin?"

     Hän oli pitkään vaiti, ja he vain katsoivat toisiaan.

       "Kodin? En  ehkä Kotia,  mutta eihän sille tarvitse antaa 

     nimeä laisinkaan."

 

     Ja  kun  taulu sitten oli valmis Aimeno  uppoutui  pitkäksi

    aikaa  suuriin  silmiin,  joista heijastuvat pienet  nuotiot

    tuntuivat lämmittävän ja loimuavan kauas. Etäinen, haaveile-

    va   katse  vaivasi  häntä  pitkään,   vaikka   se   samalla

    rauhoittikin häntä.

       "Se on kaunis. Mistä sitä katsotaan?"

       "Oman kodin ikkunasta." Ja sitten Sarinja hiljeni.

     Aimeno  otti  kaulaansa  kuivatun graputon ja  lähti  ulos.

    Parin tunnin kuluttua olisi auringonpimennys. Kun hän palasi

    Sarinjan uhmaava katse pysähdytti hänet.

       "Eiväthän nuo ole minkään vuoriruusun siemeniä."

       "Miten niin?"  Aimeno tunsi äkkiä olevansa hyvin väsynyt.

       "Seurasin sinua, ja sinä vain otit maasta joitakin noita.

    Jos  valehteletkin muille,  niin mikset voisi puhua  minulle

    totta?"

       "Et sinä ole voinut sinne yksin osaa.  Et seurannut minua

    enkä nähnyt sinua missään. Mikä nyt on?"

       "Et  nähnytkään,  sillä Mildo vei minut  sinne,  vei  sen

    polun  luo,  josta  päästään perille.  En ollut tuota  ennen

    ajatellutkaan,   itse   asiassa  se  ei  minua  ennen   niin

    vaivannutkaan."

     Mildo,  tyttöä  ylitse kaiken rakastava suuri  koira  istui

    tytön  vierellä  ja  kesti  järkähtämättä  Aimenon  vihaisen

    katseen.

       "Älä   syytä   Mildoa,   minulla   oli   kova   työ   sen

    käännyttämisessä puolelleni. Halusin vain tietää totuuden."

       "Totuuden? Mitä sinä näit?"

       "En  paljoakaan,  olit jo lähtemässä.  Poimit vain  noita

    mukaasi."

       "Näitkö Sarinjan?"

       "En  tiedä,  kun en tiedä minkälainen se on.  Siellä  oli

    vain  joitakin  kitukasvuisia  pensaita  muiden,  suurempien

    joukossa."

        "Se  ei olekaan mikään kaunis kukka,  mutta siellä se on.

    Jos etsit vain kaunista on vaikea löytää mitään uutta, sillä

    silloin huomaat vain luomasi kuvan, ja se on kaunis tai mitä

    muuta  tahansa  vain  sinun  mielestäsi ja saattaa johdattaa

    sinut harhaan."

       "En voi jäädä, jos minun täytyy elää osana valhetta."

       "Et  sinä  valheessa  elä",   Aimeno  sanoi  hiljaa.  Hän

    ymmärsi  täysin, ja  hänestä tuntui kuin hän olisi  katsonut 

    omaa   untaan   eikä  tiennyt  keinoa  millä   pääsisi   ulos

    painajaisestaan.

       "Jos  on jotain mitä minun pitäisi  tietää,  niin  mikset

    kerro sitä minulle?"

     Sarinjan  ääni oli myönteinen,  mutta Aimeno ei voinut kuin

    sanoa:

       "Ei  ole mitään,  mitä sinun nyt pitäisi tietää.  En  voi

    vielä viedä sinua sinne."

       "Mikset?"

       "En vain voi."

       "Sinä ajat minut pois."

       "Tiedät itsekin, etten koskaan niin tekisi."

     He   tuijottivat   toisiaan,   ja  kumpikin   tiesi   ettei

    tapahtumien  kulkua voinut enää muuttaa.  Sarinja kääntyi ja

    poistui,  ja  seuraava  mihin  Aimeno  havahtui  oli  koiran

    hiljainen uikutus.

     Hän meni ulos,  ja näki Mildon olevan kytkettynä pannastaan

    vahvaan kettinkiin ja rimpuilevan tielle päin. Hän rauhoitti

    koiran, kävi istumaan maahan ja sanoi itkuisella äänellä:

       "Ei se ole sinun syysi.  Näin vain täytyi tapahtua,  ihme

    ettei näin tapahtunut jo aiemmin. Hän tulee kyllä takaisin."

     Koira istuutui hänen vierelleen, yhä tielle tuijottaen.

       "Hän tulee takaisin. Joskus. Joskus hän tulee takaisin."

 

       

    Seuraavat vuodet olivat Aimenon raskaimmat.  Automaattisesti

    hän huomasi katseensa kääntyvän  tielle,  vaikka  ymmärsikin  

    tyttärensä  olevan hyvin,  hyvin kaukana.  Sen hän jo tiesi,

    että  sai  turhaan  kävellä  postilaatikolle,   mutta  kuvat

    sanomalehdissä  toivat viestin milloin missäkin  näyttelyssä

    erinomaisesti  menestyvästä taiteilijasta,  jonka  ateljeena

    oli koko maailma.  Kuvissa häntä katsoi onnellinen,  naurava

    nainen,  ja silmät kertoivat hänelle,  että kaikki on hyvin,

    isä.  Hän leikkasi tarkasti talteen pienetkin artikkelit  ja

    eli  jokaisen  juhlahetken kuin se olisi tapahtunut  hänelle

    itselleen.

     Hän oli vahva mies, mutta ikä ei kulkenut hänenkään ohitse,

    ja  yksinäisyys  tuntui raskaammalta kuin  hän  oli  osannut

    odottaa.   Mutta   aina   vuorella   hän   pyysi   siunausta

    tyttärelleen ja voimaa itselleen.

   

     Hän  ennätti  jo hieman ihmetellä,  miksei koira  ollutkaan

    puron  rannalla tai lepokivellään tielle  katselemassa,  kun

    kuuli niityltä sen iloisen haukahtelun.  Koira oli jo  hyvin

    vanha,  mutta nyt se oli ravistellut yltään raihnaisuuden ja

    hitauden  kuin  olisi  kuivannut  märän  turkkinsa.   Aimeno

    hymyili,  hymyili  kunnolla pitkästä aikaa,  ja antoi koiran

    johdattaa.

     Alhaalla  rinteellä,  viettävällä  niityllä  suuren  taulun

    edessä Sarinja puhdisti pensseleitään. Hän kääntyi, ja lähti

    puolijuoksua   isäänsä  vastaan,   ja  antoi  ottaa  itsensä

    suureen, turvalliseen syliin.

       "Terve, isä."

       "Terve, tyttöni."

        "Isä?"

       "Niin?"

       "Haluatko  aivan välttämättä rutistaa minut  hengiltä  jo nyt?"

     He  irrottautuivat,  ja hämillisesti naurahdellen pyyhkivät

    kyyneleitään.  Kun Aimeno tunsi pystyvänsä puhumaan kunnolla

    hän sanoi:

       "Olet tehnyt taas uuden taulun?"

       "Se on sinulle, isä. Mitäs tykkäät?"

     Ja  heistä  tuntui  kuin he olisivat  vasta  äsken  tulleet

    niitylle pakoon keskipäivän auringonpaahdetta.

     Taulussa  suuri  silmäpari katsoi suoraan  kohti,  silmistä

    heijastui mies ja nainen,  jotka seisoivat toistensa lähellä

    toisiaan  koskettamatta,   kädet  tervehdyksessä.   Toisella

    poskella  oli kyyneleitä,  Aimeno laski ne  automaattisesti;

    niitä oli viisi,  kuten oli vuosiakin jotka he olivat olleet

    erossa ja jotka nyt ajatellen olivat menneet hyvin nopeasti.

    Alimmainen  kyynel oli suurin,  ja siitä heijastuvan  hahmon

    hän  tunnisti  viimein omakseen.  Se tuntui seuraavan  hänen

    askeleitaan,   ja   katseen  ilme  tuntui  muuttuvan   hänen

    tunteittensa    mukaisesti.     Sarinja    myhäili     hänen

    hämmästykselleen.

       "Ihmeellistä",  Aimeno sanoi. "Olet oppinut hyvin paljon.

    En ole nähnyt tällaista missään."

       "Kiitos.  Olen todella oppinut hyvin paljon,  tiedän että

    olen oppinut hyvin paljon."

       "Mikä on taulun nimi?"

       "Rakkaus. Sen nimi on Rakkaus."

     He keräsivät tavarat ja lähtivät ylös. Sarinja sanoi:

       "Miten jaksat? Olet vähän sairastellut."

       "Mistä...? Siis näkyykö se?"

       "Tunsin vain pari naista, jotka täällä piipahtivat."

       "Vai sellaista leikkiä vanhan isän kustannuksella. No, se

    ei ole mitään, ikä tuo lyijyä."  

     Kohta hän jatkoi:

       "En   uskonut,   että  näin  onnellinen  voisin   koskaan

    ollakaan.  Olen  varma,  ettei elämäni voi tästä  paremmaksi

    muuttua, olen varma ettei se enää voi tästä parantua."

       "Minä rakastan sinua isä. Olen aika rakastanut."

       "Minä  tiedän  sen,  olen tiennyt sen  aina,  kuten  olet

    sinäkin tiennyt mitä minä tunnen."

     Mildo hyppäsi kivelleen ja asettui makuulle taloon päin.

 

       "Joskus maalasit Elämä-taulun, muistatko?"  Aimeno sanoi.

    "Maalaisitko minulle nyt Kuoleman?"

       "Itse  Kuolema  puuttuukin,  siihen liittyviä olen  kyllä

    tehnyt monta, mutta itse Kuolema puuttuu. Minä yritän."

     Taulu alkoi hahmottua, ja se muistutti hyvin paljon Elämää,

    aivan kuin olisi sen harjoitelma.

       "Se tulee kyllä",  Sarinja pohti.  "Jotain siitä puuttuu,

    mutta se tulee kyllä."

     Silmä  oli  nytkin  suuri,  vain  ilman  harsomaisuutta  ja

    kiiltoa.  Pienet  ihmiset  olivat yksinäisiä  ja  niitä  oli

    vähemmän kuin Elämä-taulussa.

       "Se tulee joskus",  sanoi Aimeno ja valmistautui vuorelle

    nousuun.

     Hän  laittoi Sarinjan kaulaan graputon,  kuin amuletin,  ja

    sanoi:

       "Nyt on oikea aika."

     Sarinja   katsoi   tarkkaan  isänsä   silmiä,   ja   niiden

    rauhallisuus hämmensi häntä.

       "Suojaako tämä vai pelotteleeko vain?"

       "En minä tiedä. Se on vain hyvännäköinen kaulassa."

       "Naura vain, helppohan minua on narrata."

     Aimeno katseli vielä ympärilleen hyvin pitkään,  kuin olisi

    etsinyt jotain, ja sitten he lähtivät.

  

     Matka     oli    pitkä     ja     mutkitteleva,     paikoin

    vaikeakulkuinenkin, ja jätettyään Mildon eräälle tasanteelle

    he   jatkoivat  vielä   hetken  tiheässä  pensaistossa,   ja

    saapuivat  sitten  kahden tuuhean  puun  katveeseen.  Aimeno

    osoitti niiden juurella olevia pieniä kukkia,  kuin  lyhyitä

    rönsyileviä köynnöksiä.

       "Eivät lainkaan niin kauniita kuin kaimansa."

       "Kuinka ne voivat kukkia? Kohtahan on auringonpimennyksen

    hetki ja ne ovat vielä alastomia."

     Aimeno  järjesteli  oksia maahan ja  kävi  istumaan,  selkä

    kiveä vasten. Hän sanoi:

       "Istutaan  ja odotetaan.  Ne kukkivat maan  alla.  Niiden

    juuret   ulottuvat  hyvin  syvälle  suureen  vuorensisäiseen

    järveen ja tunneliverkostoon.  Sitä ei voi nähdä, mutta niin

    olen  kuullut kerrottavan ja niin uskon.  Näetkö nuo  reiät,

    kuin pienet myyrän kolot?"

       "Niistä minun piti juuri kysyä." Sarinja tunsi  jännityksensä

     kuin kuuma ilmavirtaus olisi ympäröimässä  häntä.  Isä

    puhui  rauhallisesti,  liian rauhallisesti,  ja häntä  alkoi pelottaa.

     Aimeno kietoi kätensä hetkeksi hänen  harteilleen  ja sanoi

    miltei kuiskaten:

       "Älä pelkää,  lapseni.  Sinulla ei ole mitään pelättävää.

    Kaikki  mitä nyt näet ja kaikki mitä kohta tapahtuu ei  tule

    sinua  vahingoittamaan.  Tämän  päivän ohitse me emme  olisi

    voineet kulkea vaikka olisimme niin halunneetkin.  Minä olen

    jo vanha ja aikansa kesti kasvaa tähän.  Sinä olet nuori  ja

    sinulla  on  kaikki edessäsi ja sinä elät loppuelämäsi  niin

    kuin  tahdot ja niin kuin itse päätät,  mutta nyt me  olemme

    tässä   ja  sinä  olet  siinä  ja  elämä  on  meidät   tänne

    johdattanut,  ja  näin minä haluan.  Olen ollut hyvin  ylpeä

    siitä  että  olet minun lapseni ja tulen  rakastamaan  sinua

     aina  ja  aina tulen elämään  muistoissasi  ja  muistoissani

    onnellisena, onnellisempana kuin milloinkaan aikaisemmin."

       "Mitä  sinä tarkoitat?",  Sarinja kysyi.  Häntä  kylmäsi,

    mutta  hän ei voinut liikahtaakaan.  Syrjäsilmällä hän  näki

    isänsä lämpimän hymyn.

       "Mitä tulee tapahtumaan?"

     Kuu  kohtasi  auringon,  ja koko luonto heidän  ympärillään

    hiljeni.

       "Pimennykset saavat drengot nousemaan koloistaan, ja..."

       "Mitkä drengot?"

       "Vuorikäärmeet.  Ne elävät maan alla, ne ovat noin metrin

    pituisia käärmeitä,  ja ne tuovat mukanaan graputot, uhriksi

    omalle jumalalleen,  jotta heidän maailmansa säilyisi. Muuta

    en tiedä, koska en ole käärme, mutta niin vain tapahtuu. Kun

    ne  tulevat,  sinun  on istuttava aivan  liikkumatta  siihen

    saakka   kunnes  ne  ovat   poistuneet,  kunnes  on  jälleen

    valoisaa.  Sinun  ei tarvitse pelätä,  ne tulevat  katsomaan

    keitä  me  olemme ja ne tutkivat  meidät,  mutta  paikallaan

    sinun on varminta pysytellä."

       "Miksemme  voi  odottaa  muualla  niiden  poistumista  ja

    poimia hedelmät sitten?"

       "Se  ei  onnistu,  ellei täällä ole  ketään.  Silloin  ne

    tanssivat  solentan,  valotanssin,  ja murskaavat  siemenet,

    jolloin niistä ei ole sinulle enää  mitään  hyötyä.  Graputo

    kaulallasi  suojelee  sinua.  Siitä ne tunnistavat sinut  ja

    jättävät sinut rauhaan.  Se sinulla on aina oltava mukanasi,

    kun tulet tänne, varmuuden vuoksi."

     Sarinja kuuli itsensä kuiskaavan:

       "Entä mikä suojelee sinua? Isä!"

     Aurinko  alkoi  peittyä,  ja maa näytti  siirtyvän  suoraan

    iltaan.

       "Ole    aivan    rauhallinen.     Tätä    voisi    kutsua

    vahdinvaihdoksi;  minut  ne muistavat,  mutta vain yksi  voi

    olla niiden jumala, se jolla on niiden kuivattu hedelmä."

     Mustia ja valkoisia käärmeitä alkoi nousta koloista,  niitä

    tuli paljon, ja pian maa oli niiden peitossa.

     Ja  aivan kuin itsensä ulkopuolelta Sarinja ihmetteli  omaa

    levollisuuttaan, ja hän sanoi:

       "Mitä nyt tapahtuu?"

     Aurinko  oli miltei musta,  vain ohut sirppi jäi loistamaan

    valoa,  sen  pidemmälle kuu ei menisikään.  Sarinja  pakotti

    itsensä  pitämään silmänsä auki.  Käärmeet olivat jo  heidän

    jaloissaan.  Sarinja tunsi lämpimän kiemurtelun ja paljaalla

    ihollaan samettisen kosteuden.

       "Vain  yksi voi olla niiden jumala ja vain  minä voin si-

    nut   esitellä.   Sitten   niiden  johtaja   antaa   minulle

    maronetan."

     Sen Sarinja ymmärsi. Siitä käärmeenkasvattajat puhuivat, se

    merkitsi  valkoisen unen nykäisyä.

       "Hyvänen aika, isä! Ei!"

       "Älä liiku.  En minä kuole, en kuole silloinkaan kun olen

    joskus kuollut."

     Heidän alaruumiinsa oli käärmeiden peitossa. Muita suurempi

    musta  käärme jolla oli niskassaan kaksi valkoista  pistettä

    tutki  Aimenon  kasvoja hyvin  läheltä,  kävi  kaulalla,  ja

    siirtyi  sitten  Sarinjan olkapäälle.  Sen kieli  ja  silmät

    tutkivat graputoa,  se nousi kasvojen korkeudelle, ja sitten

    Sarinja  tuijotti aivan läheltä vaaleita,  soikeita  silmiä,

    jotka erottuivat kuin opaalit pimeässä.

     Hän tunsi sydämensä jyskeen ja uskoi heilahtelevansa  lyön-

    tien  tahdissa.  Hän vain katsoi,  ja pelon  hallitsemisesta

    syntynyt  mielihyvä  levisi häneen kuin animaalinen  kiihko.

    Hän  arveli  nähneensä  inhimillisen  pilkahduksen  käärmeen

    silmissä,  mutta hän ei ollut varma oliko se vain hänen oman

    katseensa  heijastusta,   mutta  silloin  hän  tiesi  kuinka

     viimeistelisi  taulunsa.   Hän  värjäisi  silmän  ympäryksen

    mustaksi,  niin että katsoja olisi kuin silmän  sisällä,  ja

    keskelle kuvaa hän laittaisi aavistuksenomaisen välähdyksen,

    kuin  aaltoihin  osuvan auringonsäteen,  joka  näkyisi  vain

    tietystä kulmasta.

     Käärme  livautti  kieltään,  ja  Sarinja  tunsi  poskellaan

    ohuen,  kostean hipaisun.  Sitten käärme vetäytyi kauemmaksi

    ja  laskeutui  hyvin  hitaasti,  kuin  varoen  liikuttamasta

    ilmaa.   Muut  antoivat   tilaa,  ja  se   valutti  suustaan

    pari siementä.  Toiset tekivät samoin, ja kuhisevan rykelmän

    keskelle  muodostui  pian  kasa  graputoja.

     Aurinko  alkoi  kasvaa,  ja käärmeet vajosivat  maan  alle.

    Kaksitäpläinen tuli vielä Sarinjan olkapäälle, siirtyi siitä

    Aimenon  syliin,  ja Sarinja huomasi nopean  liikkeen,  kuin

    kolibrin pyrähdyksen, ja sitten pieni veritäplä ilmestyi Ai-

    menon  kaulaan.  Hämärä  vaaleni  ja  kaksitäpläinen  painui

    lähimmän vuoriruusun alle.

     Sarinja kostutti huuliaan ja henkäisi:

       "Mitä nyt? Mitä nyt tapahtuu?"

     Hän ei vieläkään pystynyt kääntämään päätään,  mutta erotti

    hyvin isänsä rauhalliset piirteet ja levollisen äänen,  kuin

    höyhenen hyväilyn:

       "Ei  mitään hätää.  Noustaan kohta ja saata minut  sitten

    kotiin."

     Aimenon isä  oli kuollut  iskusta  parin  päivän  kuluttua,

    mutta   siitä   hänen  ei  välttämättä   tarvitsisi   kertoa

    laisinkaan. Mutta sokeudesta hänen täytyisi kertoa, sillä se

    tulisi hyvin nopeasti. 

     Hän  vilkaisi vielä kerran kirkastuvaan aurinkoon,  kääntyi

    sitten tyttärensä puoleen ja katsoi niin kauan kunnes pimeys

    tuli. Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:

       "Rakas, veisitkö minut kotiin?"

 

 

 

                                               Runoihin

                                               Pääsivulle