Voin
olla ja tulla
Voin
olla ja tulla
mennä vain
kun ei ole taakkaa
harteillain.
Sieltä tulen
missä ei kukaan
sinne
menen
jonne
en mukaan
ketään tahdo tuttavistain.
Siellä takana tuulien
jossa
rauhaisa tyyni on
siellä aika on käänteinen
ja
työni loppumaton.
Siellä kohtaan rakkaimmat
jotka
kotiin jäädä ei voi;
vain
jotkut se laulun kuulevat
joka
tyhjästä kutsun toi.
Jotkut
vain siirtyvät
sivumpaan
ja
kääntävät muualle pään;
hiekan
he rapsivat vaatteistaan
kun jäävät muut leikkimään.
Kun
rajan kohtaan ja kartoitan
sen
siihen rikki lyön:
jonkun
toivon se jossain tuntevan
ja
nukkuvan rauhaisan yön.
Yksitellen,
korkeintaan
voin
jotain lohduttaa
saada
toisen huomaamaan:
aita
usvaa on haihtuvaa.
Harvoin
saan pysyvää
raja
on taas kuin eilenkin;
kulkijaa
en missään
nää
tuttu
on turvallisin.
Joskus
näet
poskellain kyyneleen
syytä aina vain tiedä en;
tätä mä haluun ja tätä mä teen
aina
jostain saan kiitoksen.
Kiitoksen
saan kun lähteä saan
kun autan hetken pienenkin
vaikka tiedän ettei milloinkaan
raja
missään
ole viimeisin.
Silti
kiitoksen vuoksi ei
matkata
näin
-
tunne
toinen vain mukaansa vei;
kun äärettömyys on edessäin
ja
takana: terve ja hei!
niin
silloin voin valita
ja
vain kerran tehdä
niin -
se
iäksi silloin on takana
se
pilven jää
pyörteisiin.
Sen
tunteen hetkeksi tavoitat
kun
joskus seisahdat;
se
mukanaan tuo kaikkeuden
iäisyydestä palasen.