Seikkailu jatkuu Dallasista vihdoinkin kohden Californiaa...
5
Taustalla Texasilainen öljypumppu sekä New Mexico
Matkakertomuksen alkuun reittikartta
Pääsivulle
Texas
Teksasin pelloilla näkyy suuria karjatiloja, paljon hevosia, ja tuntuu kuin vain noiden hevosten ympärillä olisi puusta tehdyt aidat; lehmät jos raapivatkin itseään niin eihän se niin nuukaa.
Ja autokauppoja - niitä on ja ei tarvitse olla isokaan asumakeskus kun niitä tien molemmin puolin on maa notkollaan.
Uutta ja käytettyä kiiltää ja houkuttelee niitä katselemaan.
Dallasin suurilta juhlilta jäi sekin taas mieleeni,
ettei tupakoitsijoita juurikaan näkynyt,
vaikka laki kieltää sauhuttelun vain
julkisissa rakennuksissa.
Ja sekin huolestuttava piirre jälleen, että nuoriso piti hauskaa ja juhli selvinpäin.
Ehkä pään sekoituksesta piti huolen huvipuiston härvelit -
niin hurjaa menoa ja kieputusta vain harvoin näkee
kotoisissa vempaimissa.
Pysyin suosiolla ihmettelemässä vain maanpinnalla.
San Antonio - 1010 keskiviikko 2001
Kaikkien tuntema Alamon ei pääse unohtumaan, ei ainakaan täällä. Kaupungin keskustassa on vanhat, sortuneet muurit paikallaan ja entisöity, ja siitä harvinainen museo,
että tutustuminen on ilmaista.
Alamon liittyy vahvasti Texasin itsenäisyystaisteluihin Meksikosta, ja vuonna 1836 siellä käyty epätoivoinen
puolustus on yhä uhrautuvaisuuden, urheuden, sisun, peräänantamattomuuden symboli.
Parisataa vapaaehtoista taisteli pariatuhatta sotilasta
vastaan - 'voitto tai kuolema' -periaatteella.
Ja viimeiseen ruutihiukkaseen ja viimeiseen
veripisaraan he taistelivatkin.
Bowie puukko sai siellä tulikasteensa; menehtyneiden joukossa
(tarina kertoo) oli myös legendaarinen David Crockett.
Taistelun tuskan ja epätoivoisuuden voi aistia rauniolta, paljon on satanut ja aurinko muuria kuivattanut, mutta Alamon säilyttää paikkansa maailmanhistoriassa.
San Antonion keskustassa on hyvin paljon jäljellä meksikolaistyyliä ja kun espanjaa kuulee taukoamatta
sitä luulee hyvinkin olevansa ulkomailla.
Mittarit ovat hellelukemissa, mutta vieläköhän sitä etelämmäksi uskaltaisi?
Texas
Mittariin tuli 10000 mailia usalaisia teitä.
Monenmoista kylää on tullut nähtyä, onhan
tässä sulattelemista pitkäksi aikaa.
Pitkäksi aikaa.
Kuun lopulla vietettävä Halloween on notkistanut kauppojen hyllyjä jo pitkään, ja olen jo nähnyt joululaulujakin myynnissä.
Texasin pellot ovat reheviä, vihreitä, isoja rancheja minne pään kääntääkin. Ovelan näköinen pensasmainen kaktus oli
antanut nimenkin eräälle karjatilalle, niin kauan kuin
vain näki oli kaktusta.
Pohjoisempana laitakaupunkien talot olivat paikoin ränsistyneitäkin, manjana -tyylisiä.
Paljon on vain pieniä omakotitaloja, vain harvoin näkyy pieniä kerros- tai rivitalonpätkiä. Kaupunkien lähiöt ovat asia erikseen, mutta pieni asumisen tyyli on valttia.
Lähiötä olen tavannut vain miljoonakaupungeissa.
Laredo, Texas - 10-1110
Saapui ratsain niin hiljainen mies, vai miten se menikään,
mutta pitihän tännekin tulla.
Rio Granden rannalla täällä Etelä-Texasissa on kaksi kaupunkia, Laredo ja Meksikon puolella Nuevo Laredo, sisarukset.
Laredossa näkee hieman meksikolaisvaikutusta, enemmän sitten naapuri on tarttunut joen toisella puolella.
Mielenkiintoinen sekoitus jenkkiä ja manjaanaa.
Rajanylitys sinne oli helppoa, maksoi vain puolitoista
taalaa, ja heti alkoi Meksiko. Kaikkine kuhinoineen,
huutoineen, ahtauksineen.
Aivan toinen maailma noin lähellä. Kurjuutta, köyhyyttä, hökkeleitä. Rihkamakauppiaita, kojuja, kaupustelijoita -
söör kuului taukoamatta.
Joka kolmannessa korttelissa minisupermarketti,
hattaramyyjiä, kellokauppiaita, lehdenmyyjiä,
autonkiillottajia ja pesupalveluiden tarjoajia.
Tällaista olisi meilläkin ellei pakkanen pitäisi poissa slummit ja pahimmat pummit. Joka sortin yksityisyritteliäisyyttä ja epätoivoa huomisesta, elämistä todella ahdingossa.
Nuevo Laredon kadulta
Veroja maksaessa joskus tulee hampaita kiristeltyä, mutta entä sitten kun on työttömyyttä ja hammasta koskee?
Jenkeissäkin eräs kaverini sanoi lentäneensä Brasiliaan laitattamaan purukaluston kuntoon - tuli halvemmaksi kuin kotikulmilla; ääriesimerkit sopivat nyt hyvin.
Nuevo Laredo, Meksiko - 1110 torstai
Kaikkialla ahdasta, huolimattomuutta, etelän lomakohteista jotenkin tuttua sotkuisuutta ja välinpitämättömyyttä.
Ja kun katselin autoja tuli mieleeni että olikohan sittenkään hyvä ajatus tulla vuokra-autolla.
Tuskin näin yhtään autoa, jota ei olisi kolhittu tai jossa ei olisi muuten ollut merkkejä rempseästä liikennekulttuurista.
Onhan vakuutukset, niin, mutta ne eivät ole voimassa Meksikossa, se ilmoitetaan hyvin selvästi papereissa.
Lievästi pelonsekaisin tunnelmin ajelin kapeilla kujilla ja yritin ehtiä alta pois. Jenkit ajavat ripeästi ja vahdilla, sääntöjen mukaan, omalla tavalla muita kunnioittaenkin; meksikolaiset
ovat herkkiä painamaan ääntä jos kaikki ei mene
niin kuin kunkin mielestä pitäisi.
Sääntöjä toki noudatetaan, noin suurinpiirtein, mutta kapeat kadut ja jonkinmoinen kiire pakottavat niitä soveltamaan.
Ilokseni huomasin, että kyllä sitä muillekin tööttäiltiin;
päätin kuitenkin, että jos täältä edes jotenkin ehjänä
ulos selviää, en enää autolla tänne tahdo.
Si, si.
Paluu jenkkeihin sitten olikin hidasta. Jokainen auto tarkastettiin perinpohjin, luukut auki ja huumekoira piipahti nuuhkaisemassa olisiko houkutus helppoon rahaan kuiskutellut korvaan.
Ei siinä yksi finlandeso-passi paljoa paina, jokaista epäillään, kamaa kuulemma tulee niin paljon ylitse.
Monen tavarat pengottiin sivummalla tiheällä kammalla.
Ja parinkymmenen kilometrin päässä moottoritie oli puomitettu ja kontroll, por fafor. Huumeryhmä ja maahanmuuttoviranomaiset pitivät yhteistarkastuksen - meksikolaisilla kun on ikävä taipumus haluta livahtaa usan puolelle ilman asiaankuuluvia papereita.
Meksiko - 1210 perjantai
Yövyin Eagle Pass'issa, sata kilsaa Rio Grandea pohjoiseen, ja aamulla en oikein muistanut mitä olin eilen itselleni luvannut.
Joen toisella puolen Meksikon puolella on Piedras Negras,
ja sinne vaan.
Ehkä jenkit toivoisivatkin, että huumeita vietäisiin myös toiseen suuntaan, siksi minkäänlaista tarkastusta ei ollut taaskaan.
Ja heti tuttu hälinä ja huuto vastassa.
Mutta lähdinkin heti ulos kaupungista, valtatielle,
kartan mukaan, vaikka se kapea, yhteensä kaksi
kaistainen mutkitteleva, kuoppainenkin tie onkin.
Sadan kilsan matka seuraavaan rajanylityspaikkaan Ciudada Acuna'an sujui vähäisen liikenteen vuoksi nopeasti.
Maisemat kuivia pensasmaista kasvustoa harvakseltaan, ja sorakukkuloita - kuin kaiuttimien kokoisista osasista
muodostunutta mäkeä. Ja kuumaa, hiostavan kuumaa.
Laihat koirat ja hevoset yrittivät etsiä varjoisia kohtia.
Ja tietenkin minua mulkoiltiin olan takaa, mutta
siihen on jo tottunut.
Kaupungissa, Ciudada Acuna'ssa sitten taas kaupustelijoita ja kioskeja, rutattuja autoja ja hökkeleitä.
Ei pitemmäksi aikaa tehnyt mieli jäädä.
Rajajoki Rio Grande on kapea, likainen - onkohan se elokuvissakin näin vaatimaton?
Ja rajatarkastus taas erittäin tiukka; näkivät varmasti minun naureskeluista ettei tuonnäköisellä hepulla voi mitään olla,
mutta työtäänhän he tekivät. Ja erittäin tärkeätä tekevätkin.
Rajakaupunki Del Rio on kuin Meksiko jatkuisi, niin voimakas leima rakennuksissa ja yleisessä ilmapiirissä siellä on.
Likaisuudessaan ja hökkelimäisyydessään myös.
Texas - 1210 perjantai
Ja jälleen ajettuani parikymmentä kilsaa Del Rio'sta pohjoiseen, nyt sisämaahan, siirtolaisviranomaiset halusivat katsella
passikuvaani, ja sille sitten yhdessä naureskelimme.
Muuten, noissa rajakaupungeissa huomasin sen mielenkiintoisen jutun, ettei niiden yleisöpuhelimiin voinut soittaa,
kuten on tapana yleensä jenkkipuhelimissa - mihin kadunkulmaan tahansa voit tilata puhelun.
Pohjoiseen Teksasia mentäessä maasto hieman kohosi, tuli pikku vuoria. Muuten tuttua pensasta ja preeriaa.
Nuo mäenkukkulat ovat muodostuneet karheasta sorasta ja liuskekivistä, helppoja rouhittavaksi tien tieltä.
Illan pimetessä näin mielenkiintoisen luonnonilmiön,
niin että oli pakko nousta autosta ulos katsomaan.
Kaksi valtavaa, puolennäkökentän täyttävää pilveä salamoivat kuin valoja olisi räpsitty yhtenään.
Pilvet olivat horisontin ja minun välillä.
Valkoinen pysyi paikoillaan, tummempi lähestyi sitä hiljalleen. Ja komeat salamat purkautuivat pilvien sisällä,
vain silloin tällöin jokin iski maahan.
Ja aivan ääneti, ei pienintäkään ukkosen jyrinää, vain luonto ympärillä siritti ja ulvahteli.
Tummempi pilvi saavutti vaalean, salamointi vain yltyi, kuin loppumaisillaan oleva loistelamppu olisi yrittänyt syttyä,
kuin sadat loistelamput olisivat yrittäneet syttyä.
Tummempi pilvi söi vähitellen vaalean, yhtä suuren,
muodostui tumma jättipilvi, joka jatkoi kiihtyvällä
vauhdillaan purkautumistaan, eikä lopusta ollut merkkiäkään.
Joskus salamat valaisivat koko taivaan, maa erottui hyvin.
Jospa se olikin merkki minulle avaruuden olennoilta
mennä heitä tapaamaan?
Onhan tässä lähettyvillä (parikolmesataa mailia on täällä mäen takana) New Mexicossa paikka jossa yli viisikymmentä
vuotta sitten jotain sanotaan tapahtuneen.
Pitäisiköhän varmuudeksi mennä?
- San Angelo - 1310 lauantai -
Texas - 1310
Texasissa valtateillä nopeusrajoitus on 70 mailia (n. 115km/t), se pitäisi pudottaa 65. yöajaksi. 65-60 (n. 105)
ovat yleisiä rajoituksia teillä.
Ja usein tietöiden kohdalla ilmoitetaan
sakon sitten kaksinkertaistuvan.
Kannattaa harkita mitä heittää ikkunasta ulos, sillä roskaamisesta valtiosta riippuen saa 100-1000 taalan sakot.
Pohjoiseen mentäessä alkaa radiosta kuulua tuttua kantriakin - Meksikon kulmilla asemat soittivat tietysti latinalaista,
miellyttävää kuunneltavaa kylläkin.
Onkohan täällä otettu oppia Suomen radioista,
samat muutamat kipaleet soivat ympäri maata
erittäin tiuhaan tahtiin aivan kuin muuta musaa ei olisikaan.
Autoitsepalvelumyymälä vaati oikein autosta
ulosnousun ja otsanrypistyksen.
Vanhaan autopesulaan oli laitettu kädenulottuville tärkeimpiä kulutustarvikkeita eli Cocista, perunalastuja, karkkeja, keksejä, vessapaperia ja sellaista, ja autolla vaan sisään ja silvisteen.
Pyhä Bertta sentään.
Radiossa, ja muissakin medioissa, annetaan paljon huumevalistusta lapsille - järkeen ja omaan
harkintaan vetoavalla tavalla.
Mutta nuorisoa ei juuri iltaisin kaduilla käppäile.
Erilaiset kirkot kuulemma pitävät ohjelmaa ja rientoa yllä, ja melko yleinen sääntö, ettei alla 21 vuotiaille cocista vahvempaa tarjoilla vaikuttaa vanhempien huolenpidon kanssa siihen että iltaisin raitit ovat hiljaisia.
Kotibileet ovat monen pikkukaupungin nuorison
ainut tapa rentoutua. Kun kerta kaikkiaan juottoloita
ja baareja ei kulmilla ole.
Ruokaravintoloita on, mutta anniskelulaki huolehtii ettei siellä purkanjauhajia ole.
Kerrostalonuorisoa ei ole, sillä isonkin kaupungin asukkaat asuvat kaikki oma- tai vuokrakotitaloissa - joskus on kilometrienkin pituisia katuja varsinaisten ulosmenoteiden varsien laidoilla ja eri kokoista ja -näköistä taloa joskus vieri vieressä, joskus kuin omalla suuremmalla tontilla, ja iltaisin valot loistavat ikkunoista, ja on niin hiljaista että.
Monet ravintolat ja huoltamot pienelläkin paikalla ovat auki aamuun asti.
Huumeidenkäyttäjät kuulemma piikittelevät omissa koloissaan.
Baareissa missä olen poikennut, porukka siemailee rauhallisesti olutta, pelaa biljardia ja liukupelejään ja kinastelee jalkapallosta tai baseball'ista. Oikein tulee ikävä kotikorttelipubien hälinää.
Meksikolaisia tosiaan on palveluammateissa runsaasti. Vasta preeriaa jonkin aikaa jälleen tuijoteltuani tuli mieleen, että olisikohan Meksikosta pitänyt ottaa mukaan oma pikku sisäkkö autoa tuulettamaan.
Naiset kuitenkin ovat ainoa kaunis mitä ainakin tuolta kulmilta löytyi. Olisin laittanut hänet vain sämpylän väliin ja etuistuimelle;
ja sitten että kuuluko se tullimiehelle mitä minä
hotdog'kini sisään työnnän.
Niin, vasta jälkeenpäin ne hyvät jutut mieleen tulevat.
Ja olisihan vankilassa sitten ollut aikaa kehitellä niitä lisää.
Länsi-Texasissa näin ensimmäiset puuvillapellot,
eikä mustia lähimain. Puuvilla on kukassaan
kuin karheaa pumpulia, parin pingispallon
suuruinen hattara.
Peltoja silmänkantamattomiin.
Toisella puolen tietä puuvillapeltoja, toisella pensaita ja laidunmaita, ja öljypumppuja, viisimetriset pumput
nyökkäilivät ja kolisivat vaimeasti.
Letku kankea
Puuvillapelloilla oli noita julmettuja kastelulaitteita - 4-5 m korkeita putkistorakennelmia, parinkymmenen metrin välein pyörästö, jolla sitten parisataakin metriä pitkää kummajaista voitiin liikuttaa.
Toinen pää on yleensä kiinteästi kiinni vesiputkessa, ja siinä se sitten 180 asteen kierroksia huitelee.
Korkeutta paljon siksi, että pystyy hyvin liikkumaan maissin seassakin.
Vaatimattomampiakin versioita näkyy. pyörästö on korvattu puolentoista metrin halkaisijaltaan olevalla pinnapyörällä,
jonka keskeltä vesiputki kulkee.
Mutta hyvin tuntui öljyn pistävä tuoksu.
Aurinko laski sinisen ja punaisen kauniissa sävyissään, selän takana taivaanranta värjäytyi pinkin haaleaksi.
360 asteen panoraamassa näkyi vain öljypumppuja, sähköpylväitä ja noita kastelulaitteita. Ja hyvin, hyvin hiljaista.
Roswell, New Mexico - 1410 sunnuntai
Vaihtui jälleen osavaltio, tuli New Mexico,
ja kelloa tunti taaksepäin.
Ainakin Roswell'istä tämä seutu tunnetaan.
Heinäkuussa 1947 kuulemma avaruusalus teki pakkolaskun erään farmarin takapihalle, ja siitä lähtien jutun todenperäisyydestä ollaan kinasteltu.
Paikka on vajaa sata kilsaa kaupungista pohjoiseen, ja tietty alueelle on pääsy omin voimin kielletty.
Maajussi tulee esittelemään seutua 25 taalan vaatimatonta korvausta vastaan. Oli sunnuntai eikä kaveria saatu kiinni,
en olisi muuten mennytkään.
Paljonkohan muuten ufot saavat tuosta provikkaa?
Joten se kohtaaminen nyt sitten siirtyi tulevaisuuteen.
Kaupungilla katulyhdytkin ovat hahmoteltu ufosilmin. Katukuvasta näkyy että ulkoavaruudessakin kaupunki tunnetaan.
Ufoille on oma parkkipaikkakin, mutta nyt ainakin se oli tyhjä.
Ufomuseo on asiallinen ja ihmeellistä kyllä ilmainen. Krääsällä tietty eletään, minäkin hommasin avaruusaluksen ajokortin.
Saa nähdä miten poliisit siihen suhtautuvat. Täällä maan pinnalla.
Enemmän tuntuu olevan laidunmaita ja karjaa ja pensaita. Pumput ruksuttavat öljyä. Huonosti olen kartan muistanut,
enhän vieläkään päässyt eroon Kalliovuorista. Maa kohosi hiljalleen, korkeat, terävät huiput iskivät silmää taivaanrannassa - ollaan Kalliovuorten helmoissa.
Roswell on 1.2 kilometrin korkeudessa.
Länteen mentäessä tullaan jo kahteen ja puoleen kilometriin.
Kaunista, taustalla vuorijonot, keskellä pensaspreeriaa ja pitkäneulaista havupuuta. Lehtipuut kirkkaan keltaisina,
ja jälleen upea auringonlasku.
Valtatie 40. alla on silloin tällöin legendaarinen Route 66.
Joskus siitä ilmoitellaan kyltein.
Olen sen ikäinen (ja siitä huolimatta), että muistan
TV alkuajoilta sarjan 'Valtatie 66', jossa kaksi kaveria hienolla autolla hurrasi pitkin tuota tietä seikkailusta toiseen.
Niin kuin minä nyt.
Oli siinä sarjassa kauniita naisiakin.
Niin kuin ovat tiet täällä väärällään.
New Mexico - 1510 maanantai
Täältäkin löytyy Las Vegas, 2.1 kilsan
korkeudesta 16 tuhannen asukkaan pikkukaupunki.
Suuremmasta uskoisin jo pelkästään pelaajia
olevan tuon määrän.
Sinne tultaessa ja sieltä Santa Fe'heen matkatessa
on monen sadan kilometrin matkalla vain kaktuspreeriaa.
Tiheää kaktusta tiheässä, korkeimmat puhelinpylväiden tasalla. Pyöreähuippuisten vuorten laellekin vain kaktusta;
kaktus on vallannut laaksot ja rinteet, kaiken.
Auringonnousu pilvettömälle taivaalle oli juhlavaa katseltavaa. Hiljalleen voimistuva keltaisuus levisi horisonttiin, toiselle
puolelle ilmestyi sinistä ja punervaa.
Jälleen 360 panoraamanäkymä, kirpeän kuulas vuoristoilma,
ja pian oli täysin kirkasta.
Santa Fe se vasta vekkuli kaupunki on,
on kuin olisi tullut meksikolaiskylään.
Kapeat kadut, talot matalaa ja punaista betonia,
kuin isoja kenkälaatikoita päällekkäin vuorten rinteet ja keskusta täynnä. Ja turisteja tietty ja intiaaneja myymässä käsitöitään.
Vuoret ja maasto ovat tällä kohtaa vaaleanpunaista. Hyvin kaunista.
Los Alamos oli toisen maailmansodan lopulla tärkeässä asemassa. Täällä kahden ja puolen kilometrin korkeudessa oli parin vuoden ajan huippusalainen projekti, niin salainen, että kaikki sensuroitu postikin tiesi vain yhden osoitteen: pox 1663, Santa Fe, New Mexico.
Kaupunki jota ei ollut, sanottiin sitten.
Tuhansien ihmisten aikaan saannoksesta voidaan olla
montaa mieltä, mutta osaltaan sen voidaan sanoa
vaikuttaneen sodan loppumiseen.
Täällä vietiin idea loppuun ja kehitettiin atomipommi.
Nyt tämä on kahdeksantoista tuhannen rauhallinen asukkaan kaupunki, taustanaan upeat maisemat, vuoret kuin linnakkeet.
Mutta omalla tavallaan reissun eräs kohokohta on edessä, ja uhkapelikassakin alkaa jo polttaa.
Takataskuun olen pari taalaa säästänyt repäisyä varten.
- Los Alamos 1510 maanantai -
Arizona - 1610 tiistai
Hiljalleen pohjoiseen. Katajapreeria, punaisiakin vuoria, liuskemaista ja murumaista rakennetta, kuin suurta rapakiveä.
Koviakin nousuja puolentoista - kahden kilometrin korkeudessa.
Kappale kauneinta länttä
Yleensä valtioiden vaihtumisen huomaa selvästikin, mutta Arizonaa tultaessa näki vain että tiet olivat hieman paremmassa
kunnossa kuin New Mexicon puolella.
Kumpuileva vuorimaisema jatkui karun kauniina. Vuorissa ovelia amfiteatterimaisia kaivautumia, ja yksittäisiä huippuja,
kuin suuria elefantinjalkoja.
Arizona on suhteessa Suomen kokoinen, hieman pienempi vain. Navajo intiaanien aluetta, he ajelevat autoilla ja käyvät ravintoloissa syömässä kuten kuka tahansa jenkki -
noin he kuluttavat iltaansa.
Täällä vasta olen huomannut kyltin, että ajovaloja olisi hyvä pitää päivisinkin, ja aika hyvin sitä noudatetaan.
Samoin tiheää on kehotuksia olla juomatta ja ajamatta - yhtäaikaa. Ja liikennevalvonta tuntuu suuremmalta kuin muualla.
Grand Canyon - 1710 keskiviikko
Mutta sitten alkoi jo maastossakin näkyä -
halkeilua ja painaumia, outoja, teräviä vuorenhuippuja.
Korkeutta reilu kaksi kilometriä.
Grand Canyonille on kahdenkymmenen taalan aluemaksu - siihen sisältyy mm. ilmaiset bussikuljetukset kohteille joihin
pikkuautoilla ei lasketa.
Näköalapisteitä on parikymmentä - ja minkälaisia!
Pikkujokeakin voi tiirailla, Colorado luikertelee siellä puolentoista kilometrin syvyydessä, mutta kulissit ovat hämmentävät.
Neljä ja puolisataa kilsaa pitkä ja kuutisentoista leveä kanjoni on aivan oikeutetusti yksi maailman seitsemästä nykyajan ihmeestä.
Täältä löytyvät kaikki muodot, värit, koot, kuin tuhansia erilaisia vuoria olisi suuren halkeaman suojassa.
Tuhat pientä halkeamaa ympärillään.
Tuhatkaan kuvaa ei riitä sitä kuvaamaan, eikä sitä edes kannata yrittää yhdelläkään sanalla kuvailla.
Voi vain hiljaa katsella luonnon kaunista ja karua
taideteosta ja ajatella niitä miljoonia vuosia,
jotka on kulunut sen muovaamiseen.
Ehdottomasti vaikuttavin ja kaunein ja hämmästyttävin
kokemus koko reissultani.
Millään en olisi halunnut lähteä seuraavalle pisteelle, vaikka uskoikin siellä olevan ehkä vieläkin kauniimpaa.
Eri tavalla vain.
Katselin, katselin, vain katselin.
Sisäinen etäisyysmittarikin tekee tepposet. Jonkin
toisen reunan kohteen arvelee olevan parin kilometrin päässä,
mutta opastaulu kertookin sinne olevan matkaa
kaksikymmentä kilometriä.
Mustat kanjonilinnut, korpit leijailevat ja
kommentoivat toisilleen vieraista.
Oravat tulevat aivan jalkoihin ja nousevat
takajaloilleen ruoan toivossa.
Niiden ruokkiminen vain on ehdottomasti kielletty niiden luontaisten villien viettien taantumisen takia.
Kaarteleville hiirihaukoille liian helppoja saaliita.
Aurinko laskee metsän, niin kotoisen sekalehtipuumetsän,
taakse ja vain tulee pimeys.
Sinertävä usva muuttaa asumaan kanjoniin.
Auringonnousu on sitäkin mykistävämpi.
Se nousee jostain kuin rotkosta, keltaisen sävyt levittäytyvät,
usva kanjonissa alkaa harveta, ja kohta päivänvalo on joka sopukassa halkeamaa.
Vuosittain rotkon reunalla käy reilu viisi miljoonaa ihmettelijää,
ja miltei kaikki palaavat takaisin - muuttuneina,
seestyneinä, rauhallisina.
Osa kurkottelee kapeilla poluilla ja vaarallisilla reunoilla liian pitkälle - ja liian syvälle. Se paras valokuva jäi ottamatta.
Olisi saanut jäädä ottamatta.
Route 66 - 1810 torstai
Jonkin matkan päässä on Seligman -niminen pikkukaupunki, joka on alkanut lämmittää legendaarista 'Route 66' ajatusta ja tietä.
Se on valinnut itsensä tien uudeksi alkukohdaksi, ja sieltä voi ajella reilu sata kilsaa tuota nostalgista reittiä.
Kaupungissa on museoita ja rihkamapisteitä,
joka nurkkauksessa 66 -kyltti.
Ostin 66 -avaimenperän, sillä vain tuota tietä ajanut on oikeutettu sitä kantamaan. Ugh!
Nyt illan lähetessä vain montaakaan autoa en siellä tavannut.
Las Vegasin valot - 1810 torstai
Matkalla länteen ja pohjoiseen oli laskua ja taas nousua vajaaseen kilometriin, kun alkoivat Las Vegasin valot näkyä.
Ne todella loistavat 30-40 mailin päähän!
Parikymmentä mailia ennen Nevadan rajaa oli poliisien ja sotilaiden ratsia, kaikki liikenne sivuun ja tarkastuspisteen
kautta ja kysyttiin minnes olet matkalla ja mistä tulossa.
Ja Nevadan rajalla poliisi tarkasti kaikki sieltä tulevat autot.
Tähän asti on ollut rauhallista ja olen saanut
olla poissa rikollisuudelta ja uhkauksilta -
toivottavasti hyvä onneni jatkuisikin.
Sitten tuli hyvin jyrkkä mutkainen nousu,
ja kun pääsi harjalle silmät ja suu siinä avautuivat.
Yöllistä keskustaa.
Koko valtava laakso on vuorien ympäröimä,
ja koko allas oli täynnä valoa.
Eri värisinä ne vilkkuivat ja kutsuivat, laaja tasainen
valomatto oli levitetty vastaanottamaan kaiken maailman pelurit.
Heti rajalla on suuri kasino.
Ja matkalla kaupunkiin hyvin, hyvin paljon.
Ja pelureita riittää. Kanta-asukkaita on alle miljoona, mutta turisteja vuosittain 35 miljoonaa.
Jokainen pulittaa onnettarelle n. 666 taalaa.
Ja minulta se saa 12 taalaa ja 25 centtiä.
Noin aluksi.
- Las Vegas 1910 perjantai -
Las Vegas - 18-2310
New Yorkista sanotaan, että se on valon kaupunki, kaupunki joka ei nuku koskaan, muttei sitä voida verrata Las Vegasiin.
Las Vegas lyö kirkkaasti nykit ja muut kylät, se on vertaansa vailla.
Las Vegasissa ei ole yötä eikä täällä nukuta, koska täällä ei nukuta. Aina uutta virikettä, ohjelmaa,
touhuamista - ja uusia pelikoneita ja -pöytiä.
Ensi reaktioni oli, ettei tällaista olekaan, aivan mieletöntä.
Joka puolella hälinää, show'ta ja kaikkialla pelataan, videopokereita on joka sopessa.
Baaritiskiinkin on upotettu masiina,
ettei taukoaikakaan vain menisi hukkaan.
Pelaajille on pelipöytiin ilmaiset drinkit, vaikka kiitokseksi heitetäänkin pelimerkki pari niukkapukeiselle tarjoilijattarelle.
Satu jatkuu
Ja nuo valomainokset, koko kaupunki loistaa ja välkkyy,
valtavat vesivaloshow't saavat silmät kiilumaan;
on merirosvolaivataisteluita, mielikuvituksella ei ole ollut
rajoja houkuttimia suunnitellessa.
Voi kulkea pienois-New Yorkissa, Pariisissa Eiffelin alla pelaamassa tai syömässä, samoin muinais-Roomassa ja
nyky-Venetsiassa... aivan uskomattomat kulissit missä taalaturistin pää sekoitetaan, näin juhlavissa ja komeissa tiloissa en ole edes elokuvissa ollut.
Satukasinoita
Vessatkin niin hienoja, ettei kaupparatsu Huikkasen touhut tule nyt mieleen. Ja täällä kuten Salt Lake Cityn
mormonitiloissakin, ei itse tarvitse huuhdella vessaa -
automaatti huolehtii tuollaisesta seikasta.
Onhan pelaajalla muutakin, tärkeämpääkin ajateltavaa.
Ja pohjimmiltaanhan molemmissa on kyse
samantapaisen pyhän rituaalin harjoittamisesta, hartaustilaisuudesta omassa pyhätössään.
Ja tarkoitin pelaamista.
Strip'iksi kutsutussa ydinkeskustassa on viiden, kuuden kilometrin matkalla 30-40 jättihotellikasinoa, joissa kussakin
kymmenittäin ruletti- ja korttipöytiä ja sadoittain,
sadoittain konepelejä.
Paris -hotellissa, joka nähdäkseni on sieltä 'pienimmästä' päästä noita mammutteja, videopokereita on n. 1800 kappaletta.
MGM Grand hotellikasino on maailman laajin.
Ja sellaista ei taida ollakaan mitä sieltä ei löydy. Todella.
Annoin johdatella itseni antamaan mielipiteeni parista TV-ohjelmasta. Iso joukko katseli ohjelman ja
naputteli ruudulle rasteja.
Toinen ohjelma oli niitä hengissäselviämisjuttuja, nyt pudotuspeliä pelattiin Afrikassa.
Helppo arvostella. Mykke shit.
Ja 24/7 systeemillä pelataan - aina raha liikkuu,
kortti lentää, kuula hyppii.
Liikenne rullaa yhteen suuntaan yleensä neljäkaistaisena,
joskus tarvitaan jopa kahdeksan raitaa.
Hotellit auttavat autoilijaa ilmaisilla paikoilla parkkitaloissa,
silti jalkatyötä tarvitaan jos mieli edes saada
jonkinlainen kuva maailman pelikeskuksesta.
Todellakaan kasinoissa ei ole kelloja seinillä, siinä suunnittelijoille on sattunut pieni virhe; kortinjakajien ranteessa saattaa olla,
mutta siinä saa vain outoja katseita, kun pää kallellaan
tiirailee outojen käsiä.
Ja muutenkin paikat ovat huonosti suunniteltuja, helpolla eksyy vain syvemmälle hehtaarihallien pelinurkkauksiin,
ja taas tulee viskattua kolikko koneeseen.
Valossa ja kirkkaudessa löytyy, mutta usein ulko-ovet ovat tummennettua lasia, että ulkopuolinen maailma
näyttäisi mahdollisimman epähoukuttelevalta.
Joitakin taalan, parin minimipanoskorttipöytiäkin amatööreille on, mutta yleensä lähdetään viiden tai kymmenen taalan
panoksesta. 35-70 markkaa veralle kerralla, ei siinä montaa
kierrosta viitsi katsoa.
Ja kun kaveri vierellä vaihtaa 300-500 taalaa pelimerkeiksi, ei oikein huvita kahdenkympin setelillä leveillä.
Sellaisiinkin pöytiin, joissa alaraja on sata taalaa, on pelaajia; niitä pöytiä voi vain kaukaa toisella silmällä vilkuilla.
Kattona sentään tuntuu olevan viisituhatta taalaa,
se lohduttaa se.
Näyttelijät saavat filmeissä smokit yms. ilmaiseksi talon puolesta, mutta tavallinen pelaajaturisti voi hiippailla tuhlaamassa kassaansa vaatteissa kuin vaatteissa.
Kunhan jotain on yllä.
Tuotakaan ei tunnuta otettavan kovin kirjaimellisesti -
paljon tulee vastaan naisia, jotka ovat pelanneet miltei
kaikki rievut päältään.
Pari tanssishow'ta kävin katsomassa, samoin kaksi taikuriesitystä. Liput siinä 55 taalaa, mutta sen arvoisesta kokemuksesta hampaita hetken kirskuttaakin.
Tom Jones ja Julio Iglesias esiintyivät myös, mutta jätin nyt väliin; katsotaan sitten joskus.
Voitto mielessä
Omalla tavallaan Las Vegas on huippukokemus ja -elämys.
Se on aivan oma maailmansa ja tapa elää,
sitä ei voi verrata muuhun.
Ellei sitten Hollywood anna jonkinlaista vertailukohdetta.
Kohta baanaosuuteni loppuu, kuun lopulla L.A.ssa luovutan auton ja katselen kaupunkia parin viikon ajan.
Onkohan millään Alamon autolla reissattu kertavuokrauksella niin paljon kuin tällä punaisella Cavaljierilla?
Mittariin tulee parikymmentä tuhatta kilsaa ja melkein pari
kertaa Valtojen halki.
Tulee miltei ikävä luotettavaa kaveria.
Mutta mikäs automaatilla ja ilmastoinnilla on painaa.
- Las Vegas, Nevada 2210 maanantai -
Las Vegas - 18-2310
Näissä kasinoissa siunataan muutkin kuin vain pelionnea.
Pappi ja sviitit löytyvät, ja 300-400 paria laittaa yhteisen
elämän ruletin pyörimään.
Päivittäin.
Voi valita taustaksi Egyptin pyramidin tai Rooman palatsin. Tai mitä muuta tahansa. Tuo Luxor'in pyramidikasino
on todella tehty esikuvansa mukaisesti, siellä sfinksien ja hautakammioiden keskellä, valtavissa tiloissa,
voi yrittää päästä eroon näistä nykyajan keksinnöstä.
Kuulemma oli joulu tai kesän maanantai, kello kolme päivällä tai aamulla niin aina saleissa on tungosta;
siksi ulko-ovien lukitukseen ei ole kiinnitettykään niin
suurta huomiota paikat ovat aina auki.
Kuten sitten turistitkin.
Kun laskin pelitappioikseni 100 % oli aika nostaa kytkintä.
Tai oikeammin painaa kaasua, sillä tehtaalla ovat
yhden polkimen unohtaneet.
Kaasua vaan asemalta luukkuun (diesel on muuten miltei joka paikassa kalliimpaa kuin bensiini), kahvimuki ja pari donitsia mukaan ja pois kilinästä. Pois elämästä Kuolleeseen Laaksoon.
Californian Death Valley.
Kuollut Laakso, California - 2310 tiistai
Tuttu aavikko, pensaserämaa hiekkavuorineen ja kaktuksineen johdatti Valtojen suurimpaan kansallispuistoon.
Ellei Alaskan parkkeja oteta lukuun.
Pikkupensaita, tasaista, tasaista. Kuulemma siedettävän lämmintä, vain 36 celsiusta sillä hetkellä.
Joskus ollaan alla merenpinnantasonkin, yleensä ajellaan sen tuntumassa. Heinäsirkat hyppivät,
ja kylässä kastelun vuoksi kasvaa palmupuitakin.
Täälläkin on suola-aavikoita, ja suolakaivoskin. Mutta pitkäksi aikaa tänne ei mielellään jää.
Ja kun jatkoi matkaa, puolessa tunnissa tuli noustua kahteen kilometriin, siinä pää jo pullisteli.
Sierra Nevadan vuoristo loisti kauniina, jylhänä.
Californian puolella pienen Bishopin laidalla on Paiute niminen kasino, paiute-intiaanien pitämä.
Las Vegasin jälkeen jo hymyilytti Vegasissa tuo olisi sopinut juuri eteiseen; oli sentään yksi korttipöytä,
jonka maksimipanos 100 taalaa.
Vegasissa joissakin pöydissä siitä vasta alettiin.
Yö vuorilla oli hyvin kylmä, onneksi auton kylmäilmastoinnin saa puhaltamaan myös lämmintä.
Yosemite, California - 2410 keskiviikko
Sitten läheiseen toiseen kansallispuistoon, Yosemiteen, kolmenkin kilometrin korkeuteen.
Havupuumaisemat vain komistuivat, lehtipuissa kirkkaan punaista ja keltaista.
Kilometrin korkuiset sileät, liuskakivimäiset reunat hohtivat vaalean sävyjä, toisella puolella vuorissa on tumma pinta.
Joidenkin vuorten mosaiikkimainen pinta on peitetty kuin harmaaraitaisella untuvalumella.
Puut ovat pitkiä ja paksuja, joillakin katajilla paksuutta enemmän kuin Suomen suurimmilla männyillä.
Lähes kilometrin korkuisesta vesiputouksesta oli
nyt vesi katkaistu.
Matkalle Renoon, Nevadan puolelle, puistomainen maisema järvineenkin jatkui, tie mutkitteli ja nousi rajustikin;
aivojen puoliskot vaihtoivat paikkaa ja ihme etteivät kumit lähteneet vanteista.
Reno, Nevada - 24-2610
Reno on Las Vegasin pikkuveli, vanhempi ja elähtäneempi vain. Mainostaa itseään osuvasti maailman
suurimmaksi pikkukaupungiksi.
Kasinot ovat iäkkäitä, pieniä Vegasiin verrattuna, prameus ja Hollywoodmaiset kulissit puuttuvat.
Uudemmatkin ovat kohtuuhienoja, ei ole menty
Las Vegasin linjoille.
Kasinoiden nimissä silti paljon samoja kuin Vegasissakin.
Minä vanha Las Vegasin peluri jo hiljaa mielessäni
hymyilin näitä kuluneita mattoja tallatessani.
Astu seikkailuun
Onhan Reno joskus ollut maailman pelikeskus, mutta nyt se ruletti pyörii hitaasti ja pölyisesti. Väkeäkin harvanlaisesti.
Renon asukasluku on alle kahdensadantuhannen, vieraita käy vuosittain viisi miljoonaa.
Suhteessa Vegasin miljoonaan ja kolmeenkymmeneen viiteen ei pahasti olla tappiolla, mutta tuollainen suhdelasku
ei taida nyt olla kohdallaan.
Kertooko jostain, mutta Flamingo-kasinohotelli oli
juuri mennyt konkurssiin.
Silti sadan taalan aloituspöydässäkin oli porukkaa. Malttia se kysyy itseltäänkin säilyttää pokeri, kun kaveri häviää
hetkessä kuusisataa dollaria, nelisen tuhatta tutumpaa.
Aamuyön tunteina kadulla filmattiin jotain elokuvaa.
Mutta omakotitalot ovat komeita ja isoja, pihat hyvin
hoidettuja, monta autoa tallin edessä.
Että naapuritkin näkee miten hyvin kortinjakaja tienaa.
Kaduilla silti pyörii näkyvämmin toisenlainen ruletti, siinä saantiprosentti on toista luokkaa kuin veran päällä.
Yleensä touhu on Valloissa hyvinkin salakähmäistä,
sillä se on kovimman mukaan kriminalisoitua, ja ainakin
outoon hiippailijaan suhtaudutaan kovinkin varovasti,
ettei saisi rautoja käsiinsä.
Paikallisilla pollareilla kun on kelju tapa esitellä itsensä vasta sen jälkeen, kun panoksesta on sovittu.
Täällä tyttöjä naureskeli poliisiaseman kulmillakin.
Muuten, Waltarin Mika löytyy aika lailla kirjastosta kuin kirjastosta, niin täältä Renostakin.
Sivujen päivitys ei vain onnistunut, ja perjantaiksi sattui vielä Nevada-päivä, valtion itsenäisyyspäivä, kirjastot kiinni.
Uutiset kertovat lumen sataneen jo pohjoisiin valtioihin,
ja sitä on tullut rajustikin.
Eli sitten vain etelään.
Oli hyvä fiilis lähteä. Illalla yritin kasinolla blackjackissa tuhota kahtakymmentä taalaa - neljällä pelimerkillä a reilu kolmekymppiä saa mukavasti kolme-neljä sekoituskierrosta,
mutta rahapino vain kasvoi, ja kun olin 50 taalaa voitolla maltoin mieleni ja menin kassan kautta.
'Se oli silloin kun isi Renossa räjäytti pankin kasinolla'...
Bonanza, Nevada - 2610 perjantai
En tajunnutkaan, että erästä lännensarjojen
klassikkoa filmattiin Renon lähellä.
Ponderosan Ranch'i on aivan Californian rajan tuntumassa suuren ja kirkkaan sinisen Tahoe-järven luona.
Olin kymmenvuotias nassikka kun sitä alettiin esittää myös Suomen mustavalkoteeveessä.
Se tuli perjantai- tai lauantai-iltaisin, ja keräsi katselijoita, ja siitä ainakin poikaporukassa keskusteltiin seuraavana päivänä.
Ei ollut muita kanaviakaan. Ei edes Saimaan kanavaa.
Ja nyt katselen kulisseja, joissa sitä alkaen vuodesta 1959 kuvattiin noin kolmentoista vuoden ajan! 90 prosenttia
purkitettiin täällä.
Ovelaa nojailla baaritiskiin johon Cartwrighteritkin ovat;
hassua kulkea heidän olohuoneensa kautta.
Tutut komeat männytkin ovat pihalla.
Tuokin on varmasti osaltaan vaikuttanut mielikuvitusmaailmaani, näitä suomalaisentuntuisia maisemia olen ratsastellut
ja coltti vyöllä tallustellut kaupungin hiekalla.
Jihuu!
Kolmesataatuhatta vierailijaa poikkeaa vuosittain haikailemassa muistoja tällä tilalla; nyt olikin korkea aika poiketa kylässä,
ylihuomenna sunnuntaina ranchi menee talvitauolle.
Silloin minä luultavasti olen Los Angelissa.
Tahoe, Nevada - 2610 perjantai
Tahoe -järvi tuntuu olevan suosittua lomailumaisemaa, seudun pikkukaupungit ovat yhtä hotellia, motellia,
majataloa, ravintolaa... näin paljon olen harvoin
nähnyt palveluja näin pienellä alueella.
Järvi on yli puolen kilometrin syvyinen, ympärysmitta kymmeniä kilometrejä; siitä kuulemma riittäisi jokaiselle
jenkille vettä viisikymmentä gallonaa päivässä
viiden vuoden ajaksi.
Ja tuolla kahden ja puolen kilometrin korkeudessa,
kauniin järven rinteellä tehtiin yhtä maailman tunnetuinta TV-sarjaa 431. jakson verran.
Bonanza oli kova sana silloin, ja on sitä vieläkin.
Söin vielä Hossburgerin ja lähdin ratsastamaan
auringonlaskua kohden.
Laskeutuminen pari kilsaa alemmaksi sujui mutkitellen eli nousuja, laskuja, kiemuroita.
Nousuissa auto huutaa, automaatti on kovilla,
kun raukka ei tiedä milloin vaihtaa vaiko vain painaa.
87 oktaaninen taitaa ohuemmassa vuoristoilmassa olla liian löysää tavaraa.
91 oktaavinen maksaisi 30-40 penniä litralta enemmän,
mutta kyllä pari markkaa ja risat saa
riittää kulkunesteen hinnaksi.
Joku raja se pitää olla valtion huvillakin.
California - 2710 lauantai
Ja kuin huomaamattaan tuli California.
Liikenne voimistuu, neljä kaistaa painaa autoja San Franciscoa kohden. Pari sataa kilsaa ennen lahtea on
kuin yhtenäistä kaupunkia, vain pieniä tummia kohtia välillä.
Havupuumaisemia, karjaakin niityillä.
California on pinta-alaltaan Suomea parikymmentä prosenttia suurempi, kolmanneksi suurin Alaskan ja Texasin jälkeen.
Asukasluvultaan onkin sitten ykkönen, 33 miljoonaa.
San Franciscon keskusta ilmoittaa asukasluvukseen
vajaan 800 000; koko lahden ympäristöt lukuunottaen
väkeä on seitsemisen miljoonaa.
Viisi kaistaa vetää, Bay Bringe -silta vie vain kaupunkiin,
liikenne on kovaa jo heti aamusta.
Kaupunki heräilee, katuja siivotaan, asunnottomat taittavat vuoteensa ja lähtevät hortoilemaan.
Kiinalaiskaupunginosa on täynnä elämää, sieltä aamupala. Kasinokaupungeissa sai muhkean aamiaisen
kohtuuhintaan hotellien buffeteista, seisovista pöydistä,
vaikka asuinkin muualla, halvemmalla.
Kelpasi siinä sitten röyhtäillen, maha pystyssä kuljeksia pelien keskellä. Ja laskea kolikoitaan piilossa.
Viimeksi vierailin Friscossa melkein neljännesvuosisata sitten. Kun en nyt tavannut ketään tuttua lähdin hiljalleen ajelemaan ulos.
Salinas, California - 2710 lauantai
Etelään mentäessä neliraitatie muuttui kaksikaistaiseksi, ja sitten olikin jo hidasta ja ahdasta.
Muttei matkakaan ollut pitkä, Friscosta tunti.
Sadan neljänkymmenentuhannen asukkaan Salinas on muistanut hyvin poikaansa, joka on tuonut
kaupungin maailman tietoisuuteen.
Päätieltä opasteen ohjasivat hienosti 'Kansallisen Steinbeckin keskukseen', uuteen suureen rakennukseen,
jossa klassikkojen tekijän elämää ja tuotantoa hyvin esitellään.
John Steinbeck'inkin aikanaan reissasi New Yorkista Californiaan, teki matkakirjan 'Eedenistä itään', tutkielman 'Hiiriä ja ihmisiä' ja luonnonaiheisen kertomuksen 'Helmi'. Ja paljon, paljon muuta.
'Ystävyyden talo' on kirja jota voin suositella jokaiselle.
Sen lempeä huumori on jotain aivan erikoista.
Steinbeck kuuluu Hemingwayn kanssa Nobel-kerhoon.
1962 (kahdeksan vuotta Ernestin jälkeen) hän sai
tuon dynamiittisäätiön kirjallisuusstipendin.
Steinbeckin syntymäkoti
Steinbeckin nimi näkyy hyvin Salinassa. Syntymäkodissa on nykyään ravintola, auki vain pari tuntia päivittäin,
joten pääsin vain istumaan mestarin portailla,
hänen jalanjäljillään, alimmilla askelmilla.
Hän kuoli New Yorkissa -68, mutta tuhkat ovat sukuhaudassa Salinassa. Niitä en laatan alta alkanut kaivelemaan.
Lohjenneisesta reunuskivestä otin pienen palan ja laitoin laatalle maksuksi markan, käyvän hinnan.
Lempeät tuulet, vanha veijari.
Salinasista on lyhyt matka Tyynen meren rannalle Cannery Row'niin, joka 'Ystävyyden talo'n ja
'Torstai on toivoa täynnä' lukeneille on tuttua maisemaa.
Onhan siitä jo seitsemisenkymmentä vuotta, kun Steinbeck näitä katuja hamppaili ja painoi mieleensä kulman persoonia.
Enkä lokit kirkuivat silloinkin ja meri ja kalat tuoksuivat; kai silloinkin saukot kieriskelivät rantavedessä ja merimetsot
sukivat lepokivillään.
Siitä on jo aikaa kun olen Steinbeckiä lukenut,
mutta jotenkin tuli liikuttava, herkkä olo.
L. A., California - 2810 sunnuntai
Rantatie San Franciscosta kohden Los Angelesia
on nimensä veroisesti ykkönen.
Parisataa kilometriä äärettömän kaunista
maisemaa merelle ja vuoristoon.
Kirkkaan vihreitä kuusia, keltaista nurmikkoa, tummia vuoria; pilvet eivät jaksa nousta korkealle vaan halkaisuttavat
itsensä vuorten huipuissa.
Taivaanrannassa pilvet ovat niin tumman sinisiä, että on vaikeaa erottaa mistä meri alkaa, mihin taivas päättyy.
Tie lyhenisi puolella jos sen saisi vetäistyksi suoraksi, niin rosoinen ja rikkinäinen rantaviiva on.
Yhteensä kaupunkien väli on viitisensataa kilometriä.
Ajoin sen päivässä, mutta jos joka mutkassa nousisi
ihastelemaan maisemia olisi matkassa vieläkin - siinä yksi päivänvalon säästötunnin kellosiirto ei paljoa hetkauta.
Rantaloma
Jossain San Dollar Beachista etelään, kolmasosan ajettuani, kahdella rannalla yhteensä yli sata hyljettä vietti siestaa.
Yksin tai pienissä ryhmissä toisissaan kiinni pullea vatsa taivasta kohden ne ähisivät ja tuhisivat ja korisivat.
Joku joskus avasi silmänsä, mulkoili ihmetellen rantapenkereeltä tuijottavia ihmisiä, ja jatkoi taas lepoaan.
Edes kummasteleva suuri tanskandogi ei häirinnyt sen rauhaa.
Rauhoittava, hauska näkymä.
Mistä Los Angeles alkaa?
Ainakin hyvissä ajoin ennen kylttejä on kaupunkia kaupungin perään, neljästä kuuteen kaistaa painaa kaupunkiin,
saman verran on autoja tulossa poiskin.
Ja niitä todella on.
On kuin itse olisi suuren tykin ampuman hauliparven
yksi pieni ammus; jos liikennevalot joskus (ja punainen
palaa todella pitkään) antavatkin vaikutelman ettei
takana ole juuri ketään, niin vilkaisu peileihin kertoo totuuden.
Juuri kun valot vaihtuvat (punainen muuttuu suoraan vihreäksi) autoja, autoja, autoja ampaisee näkyviin,
jostain mutkan takaa niitä ilmestyy aina vain lisää ja pian olet niiden ympäröimä, kuin yksi pieni sintti valtavassa kalaparvessa.
Siinä on mentävä ja ajateltava vasta kotona.
L.A.:aan alueella asuu kymmenen miljoonaa ihmistä,
nelisen miljoonan kaupungissa.
Tunnissa ajaa kaupungin laidalta toiselle,
kun ajaa kovaa eikä aivan äärilaidoilta.
Ja täällä pitäisi olla kaksi viikkoa.
Onneksi annan auton pois tiistaina.
Vielä se ainakin on yhdessä osassa ja sileänä.
- Los Angeles 2910 maanantai - 2001
Koko reissun alkuun reittisivulle, aivan matkan alkuaskeleille
Seikkailun viimeinen osa
Los Angeles ja Mexico
