Prinsessa Madeleine,  Runoja,  Merilauluja,  Pornolauluja,  New York - Los Angeles,  Onanistin käsikirjasta, 
Ryyppylauluja,  Laulut,   Horoskooppi,  Finnjet,   Kuvia meriltä I,  II,    Rakas poikani - kuoleman lapsi  
                      Ilmainen!  Kokonainen runokirja Rajavartija, kuoleman turvaaja
              Lontoo        Teneriffa     Nikon -valokuvauskilpailu
                               Kirjailija Jaana Aalto    GOA - Ihmeellinen Intia - 
                         Pääsivulle   Pertti Raasu       Allure of the seas

Pertti Raasu                       Kirjailija Jaana Aalto

 

    New York   -   Silver Meteor   -   Miami Beach   -   Allure of the Seas

 

Tuossa kolmen viikon puitteet Yhdysvaltojen itärannikon reissulleni - 
matkalle New Yorkkiin, sieltä junalla Miamiin, 
Floridaan, josta maailman suurimmalla risteilyaluksella 
viikon kierros läntisellä Meksikon lahdella.

Tuon fantastisen laivamatkan jälkeen vielä  pari päivää Hollywoodissa, 
Miamin kulmilla.

Tervetuloa!

Toivottavasti nautitte matkasta.

 

                                                                                           

           

 

Kymmenen vuotta sitten, 2001, reissasin Valtoja rannikolta rannikolle, 
New Yorkista Los Angelesiin; 
mannerta ristiin rastiin, koukkasin Kanadan ja Meksikonkin puolella. 
  Tuolle reissulle pääset tästä.

Se ikimuistoinen matka kesti kolme kuukautta. Kannattaa tutustua siihen.

 

Se oli viisikymmenvuotislahja itselleni. Hikeä ja kipeitä jalkoja, 
vaikka suurimman osan ajasta istuinkin henkilöautossa; 
siellä myös miltei kaikki yöni vietin.

Sitten kun alkoi kuusikymmentä valovuottani häämöttää etuvasemmalla, 
tuli ajankohtaiseksi pohtia 
miten ja missä sen täyttäisin ja käyttäisin. 
  Missä haluaisin olla syksyllä 2011?

Maapallon ympäri? - Laivalla olen niin mennyt, tosin töissä mutta kuitenkin.
Johonkin eksoottiseen lomakohteeseen? 
Laskemaan milloin 120 rintaa tulisi bongattua? - 
  Sydän ei ehkä kestäisi. Eikä lompakko, 
lomasta tulisi kuitenkin pitkä, näillä polvinivelillä.

Olla vain kotona? - Houkutteleva ajatus, vierastan huomion kohteena olemista, 
minkäänlaista juhlaa en kuitenkaan järjestäisi, en ole koskaan niin tehnyt.

 

 

Paljonkin olisi kohteita missä mieluusti löhöilisi - 
ja ei kuitenkaan; aikansa kun on reissaillut, 
nälkä asettuu. 
  Matkustajakoti on kuitenkin aina kalliimpi kuin oma koti.

Mutta jonnekin silti jalkapohjissa kutitti...

 

 

Suomessa oli jo rakennettu maailman suurin risteilijä, 
Royal Caribbean -varustamon Oasis of the Seas. 
  Ja kun syntymäpäivääni oli vielä kahdeksan kuukautta matkaa,
tuon jättiläisen sisaralus Allure of the Seas  valmistui Turussa ja aloitti 
matkansa kohden Meksikon lahtea, loppuvuodesta 2010. 
  Se on sisartaan viisi milliä tai viisi senttiä pitempi, tietolähteistä riippuen; 
mutta kuitenkin, maailman suurin risteilylaiva se tällä hetkellä on.

Sinne...?

Vaikka olen töissä suurella risteilijällä itsekin, Silja Serenadella, 
saattaisihan se olla hulppeeta käydä 
tutustumassa vielä sataviisikymmentä metriä pitempään hirmuun... 
  Jonne mahtuisi kuusituhatta matkustajaa... reilu tuplat 
enemmän kuin Serenadiin...

Voisihan sitä nyt vielä yhden suuremman reissun katsella...

 

 

 

Oli hyvää aikaa seurailla lentojen hintoja, vertailla hotelleita ja niiden sijainteja, 
ja varata ajoissa, halvemmalla paikka laivalta mieleisestään hytistä. 
   Tutustua kohteisiin.

 

New York    19-2308   -   
perjantai-ilta  -  tiistaiaamu

 

 

 

Islantilaisen firman koneella ensin Reykjavikiin, 
siellä koneen vaihto. 
Siinä välissä passintarkastus.  Lippu maksoi 322 euroa.

Maahantuloselvityksissä New Yorkissa vierähti pari tuntia, 
väkeä jonoissa valtavasti. 
  Valokuvaus ja sormenjäljet, ja tervetuloa toivotettiin. 
Tuo varsinainen muodollisuus kävi 
rivakasti, enää viranomaista ei kiinnostanut missäs meinaat asustella, 
onkos paluulippua, käyttövarantoa oleskeluun... 
  Leima vain passiin ja käsi kassiin. Eli rinkkaan.

Noudatin jälleen  vanhaa kulkuriohjetta - puolet pois! 
Ja mitä mukavampaa, sen epämukavampaa. 
  Jopa kaikenlaista nähnyt Helsinki-Vantaan lähtöselvitysvirkailija 
ihmetteli etteikö minulla tosiaankaan ollut muuta kuin pieni rinkka. 
  Reissatessa ei pidä murehtia ryppyisiä ja nuhruisia vaatteita, 
ei olla huolissaan ettei tuoksukaan aina hyvälle; 
rentous ja keveys ja sopiva huolettomuus jo mielenlaadusta 
lähtien ovat matkailijan tärkeimpiä varusteita. 

On jo turvallisuuden vuoksi hyvä ettei erotukaan hienoilla asusteilla; 
silti pitäisin jenkkejä turvallisena maana. Poliiseja on paljon ja kaikkialla, 
metrot ovat vartioituja ja siistejä.
  Missä normaalistikin normaalijärjellä varustettuna liikkuisi niin samoin 
kotimaan rajojen ulkopuolelle siirryttäessä ei tule vaikeuksia. 
Tietyille kulmille ja kaupunginosille poliisitkaan eivät mielellään lähde ilman panssarivaunua.
  Itsestään välittävä turisti jättää ne paikat suosiolla pois elämysmatkailun listoilta.

Rahoja ei tarvitse levitellä ihmisten edessä; ulkopaikkakuntalainen aina huomataan 
ja ainakin tietyissä piireissä saatetaan pitää hyvinkin tarkkaa seurantaa 
turistireppanan touhuista. 

Pidin rahojani eritettyinä eri taskuihin, taskuissa vielä talouspaperia mahdollisille 
näppärille ulkopuolisille sormille. 
  Pienessä varaslompakossa pidin pieniä seteleitä ja kolikoita, lompsa olisi nopea antaa 
jos joutuisi ryöstön kohteeksi eikä herra rosvo pahoittaisi mieltään. 
  Sankaria ei kuitenkaan pidä alkaa esittää eikä tuon alan yrittäjät 
tunne lausetta "ei ole rahaa". 
  Liikuin yksin ja miltei kaikkialla ja hyvin myöhäänkin eli aikaiseen, 
mutta kertaakaan en joutunut edes vaaralle alttiiksi.

 

 

 

Pikkupyykin voi kuurata samalla kun itsekin käy pesulla, 
tai mukaan tarpeellinen 
määrä pientä vanhaa vaatetta 
jotka voi surutta heittää roskikseen kun nenä sanoo niin. 
  Kassi kevenee ja tulee tilaa tarpeellisille ja tarpeettomille 
matkamuistoille joita kuitenkin aina käteen tarttuu. 
  Halpoja kauppoja löytyy kaikkialta jos on tarvetta 
vaateostoksiin tai muihin hankintoihin. 

Lentomääräykset karsivat nestemäisten 
kauneudenhoitovälineiden runsautta;
 ne voi jättää suosiolla kotikaappiin 
ja ostaa paikan päältä. 
 New Yorkista löytyy kaupoista osastoja joissa 
myydään juuri reissaajille tarkoitettuja 
pieniä dödöjä ynnä muuta näppärän kokoista purnukkaa ja rasiaa.

Suurimman osan kantamuksistani veivät erilaiset laturit - 
kännykän, kameran ja 
Digimaten akkujen laturit, sekä 
tietysti itse nuo elektroniset vempaimet. 
  Erilaista muuntajaa ei onneksi tarvinnut, laturit ovat yleismaailmallisia, 
hoitelevat tehtävänsä 
väliltä 100 - 240 volttia vaihtovirtaa.
  Pistorasiasovitin, matka-adapteri,  sentään tarvitaan 
mutta se on kevyt ja pieni. 

Kamerani on kohtalaisen kokoinen Canon EOS 550D ja 
siinä Sigma DC 17-70 mm valovoimainen zoom. 
  Vara akku tietty, erillisessä olkakassissa vielä pari 
vaatetta ettei tarvinnut hotellille matkata 
vaihtamaan pitkiä housuja ja 
pitkähihaista paitaa illan viiletessä tai auringon paahdettua 
liikaa, ja sitten vain menoks ja etukenoks.

Tuo Digimate on näppärä valokuvatallennin, 
kämmeneen sopiva ulkoinen kovalevy omalla 
pikku näytöllä; minun malliini  III  mahtuu 
kolmesataakaksikymmentä  gigaa dataa. 

Ilman tietokoneen apua sinne voi siirtää 
muistikortin sisällön. Elävä kuva syö paljon korttia, 
minun pari 16 gigaista eivät pitkälle riittäisi 
stillkuvienkaan otoissa; tyyliini kuuluu antaa 
kameran raksuttaa joko silmällä tai vatsalla 
toivoen että hyvää jälkeä tulisi. 
  Kun räpsii tuhansia kuvia kyllä sinne 
väkisinkin hyviäkin otoksia sattuu.
  Youtuubiin olen tästä reissusta tehnyt 
monta hyvää kuvaesitystä. 
Mm. tuon.

 

 

Vuonna 2001 digikamerat olivat vasta tuloillaan, 
herkkyyttä saattoi löytyä pari megapikseliä, 
nykyisin vaatimatonkin kamerakännykkä nauraa 
kymmenen vuotta vanhoille digikuville. 
  Silloin kassini täyttyi filmirullista; niitä kehitytin 
matkalla ja lähettelin valmiita kuvia kotiin, 
jo turvallisuuden maksimoimiseksi. 
  Minkä valtavan mullistuksen valokuvauskin 
on kokenut varsin lyhyessä ajassa!

 

 

 

JFKn kentältä on hyvät yhteydet kaupunkiin, minne tahansa. 
Airtrainilla otti viisi dollaria Howard Beachin metroasemalle. 
  Ostin viikon MetroCardin, 29 taalaa maksaneen metrokortin 
vaikken sitä täysin pääsisi hyödyntämäänkään, 
mutta nytpä sain sitten mielin määrin hyppiä metroissa ja 
busseissa ilman rahojen pyörittelyä. 
  Busseissa mieluimmin näköalan vuoksi. Kertalippu maksoi 2.25 taalaa.

Kymmenen vuotta sitten majoituin viikoksi retkeilymajaan 
Central Parkin pohjoiskulmassa, Manhattanilla; 
Manhattanille nytkin halusin, kolmen päivän visiitille  kuudenkymmenen 
neliökilometrin ja reilun puolentoista 
miljoonan asukkaan saari riitti mainiosti. 
  Ja omaa rauhaa myös halusin, ei yhteismajoitus ole vanhojen äijien hommaa.

 

 

Olin valinnut hotellin Manhattanin eteläosasta, Chinatownista, kiinalaiskaupunginosasta. 
  Hinta tietenkin määräävänä tekijänä, neljä yötä maksoi reilu kolmesataa dollaria, kaupungin halvimmasta päästä. 
  Kurssi oli jotain .7 euroa, eli parisataa euroa 
meni hotelliin.

Sun Bright Hotel
Hotellissa vietetty aika on pois lomasta, 
näin olen aina ajatellut ja sitä mieltä olen vieläkin. 

Tässä hotellissa ei ollut vaikea noudattaa tuota ajatusta. 
Huoneet olivat luultavasti rakennettu 
ympäröimällä vuode mahdollisimman lyhyillä seinillä. 
  Torakka tuli heti tervehtimään, onneksi niitä 
ei voinut olla montaakaan tuon kokoisessa tilassa, 
jonka kutsuminen huoneeksi asetti huumorintajun koetukselle. 

Siivouspalvelua sinne ei mahtunut, kaikki tarpeellinen 
oli käsien ulottuvilla, vuode heti valmiina, 
käytävälle oli mentävä jos halusi kammata tukkansa.   
  Suihku- yms. tilat käytävällä - jaettu kylpyhuone, 
sanoi mainos, ei kertonut tarkemmin että 
jakajia on parikymmentä. 

Olikohan hotellissa jotain hyvää? Palvelu, 
jos repsan normaalitouhuista 
voi jotain siihen viittaavaa löytää, 
ok; turvallinen kyllä. 
  Sijainti keskeinen, yhteydet hyvät. Murju, jees. 
Kuumaa vettä oli riittävästi. 

Majapaikan varatessani hotellin nettisivuilta  
en löytänyt sisäkuvaa huoneista.  
  Välkkyi vain tekstejä joiden mukaan viimeisin 
varaus oli tehty tunti sitten, ja että jäljellä 
oli vielä vain pari huonetta. 
  Ne taitavat välkkyä siellä vieläkin; 
vilkkuvat toki muidenkin hotellien sivuilla.

No, halvalla saa tarpeeksi hyvän, valinta oli minun. 
Saman hintaluokan luukkuja oli muitakin, nyt kävi näin. 
  Varaus on  kuitenkin viisainta tehdä ajoissa, huoneen varmistamiseksi 
ja hinnan kohtuullistamiseksi. 
  Veroineen hinta neljältä yöltä oli 315 taalaa, noin 220 €.

 

 

 

 

Kymmenen vuotta sitten olin käynyt Vapaudenpatsaalla - tai sen saarella. 
Kuumuus ja ihmispaljous olivat valtavat,
 ei huvittanut jäädä jonottamaan kolmeksi, neljäksi tunniksi.    Jalustaa kosketin, 
tervehdin erästä maailman kuvatuinta naista.
  Tälle reissulle en ollut tarkemmin suunnitellut patsaalle käyntiä, ajattelin vain 
että katsellaan ja kuulostellaan. 
  Vähän myöhään heräsin ja päätin että miksen voisi nyt sitten siellä käydäkin. 
  Olisi pitänyt havahtua aiemmin - 
Vapaudenpatsaan ylimmälle kohteelle eli Kruunuun, pään sisään ei ollut enää paikkoja; 
sinne on parin, kolmen kuukauden jono.
  No hyvä näinkin, pääsin sentään käymään patsaalla, vihreän naisen jalkojen juuressa, 
toisella tasanteella jalustan päällä.

Eli pitäisikö sitten joskus vielä New Yorkissa piipahtaa...? 

Turvajärjestelyt olivat tarkat. Saarelle vievälle lautalle mentäessä jokainen 
tutkailtiin piipauskepillä ja kantamukset läpivalaistiin. 
  Jouduin minäkin avaamaan kassini ja näyttämään ettei muhkura ollut kanuuna vaan Canon. 
  Edes lauttaa ei saanut ulkoa kuvata, ehkä siihen liittyi jonkinlaista satamaturvallisuutta.
  Sama patsaalla, sisään menijät syynättiin tarkasti ja huumorintajuttomasti. 

Olin lähtenyt aikaisin heti maahantuloa seuraavana aamuna, lauantaina, liikenteeseen, 
naivina ajatuksena että jospa lautalla ja saarella ei olisi vielä kovin paljon turisteja... 
  Manhattanilla pitkää reittiä tekevällä bussi M15. Battery Parkiin, 
saaren eteläosaan josta lähtee lauttoja patsaalle. 
  No kyllä heitä eli meitä siellä oli, paljon moneen jonoon, 
tällaisiin kohteisiin joutuu aina jonottamaan ja pitkäänkin. 
  Mutta se on hyvää 
ihmisten tarkkailuaikaa ja loistava tilaisuus näppäillä fotoja. 
Etukäteen lipun ostaneille on oma jono, 
se vetää nyt-maksavia rivakammin. 
  Lauttakyydin kanssa patsaslippu maksoi 23 dollaria. 
Näytin lippukassalla tilauskoodiprintin, 
ja siitä vaan eteenpäin, kiitos.

Lämmintä oli, heti aamusta kaksikymmentäviisi celsiusta, 
ja päivän mittaan hikimäärä vain lisääntyi.
  Mutta siellä se patsas oli minua satakaksikymmentäviisi vuotta odotellut, 
osaavat aivot olivat sen suunnitelleet ja rakentaneet, 
aikakaudella rautakanki ja vinssi se oli kohonnut,
 ja vieläkin se on ihmetyksen aihe.

Miksi patsas on vihreä?
Patsas on valmistettu kuparista, Norjasta kaivetusta, 
ja ilman happi muuttaa sen vihreäksi.

 

Neljäkymmentä vuotta sitten, ekakertoja laivan kanssa täällä vieraillessani, 
olin käynyt Empire State Buildingillä, ja siellä nytkin piipahdin. 
Jonot olivat vain parinkymmenen minuutin mittaiset, 
viisikymmentä dollaria matka ylös maksoi, 
alussa hieno filmillinen kaupunkikierros keinuvalla istuimella. 

Aivan, aivan ylös, 102. kerrokseen olivat liput jälleen myyty loppuun eikä King Kongia 
näkynyt jonka selässä olisin voinut loppumatkan uskaltaa tehdä, mutta näköalat 
tuolta 86. kerroksen näköalatasanteeltakin ovat huikeat. 

Korkeita taloja, leveitä katuja,  tuolla jossain miljoonia, miljoonia ihmisiä elää elämäänsä.
Rakennus on Yhdysvaltojen toiseksi korkein,  New Yorkin korkein jälleen sen jälkeen kun eräät toisenlaisen päähinemuodin edustajat eivät pitäneet siitä että kaksi korkeaa tornia varjosti 
heidän rukouspaikkaansa. 

Kuvia New Yorkista, Youtube -video

 WTC, World Trade Centerin  kaksoistornien tilalle kohoaa 
hiljalleen One World Trade Center. 
Kattokorkeus sillä tulee olemaan 417 metriä, sama kuin kaksosilla, 
antennit ja muut semmoiset nostavat korkeuden 541. metriin; 
WTCn antennikorkeus oli vain 526 metriä.  Ympärille kohoaa 
joitakin hieman matalampia tönöjä.  
"May we never forget." 

Teksti on muistolaatasta, relieffistä jossa kunnioitetaan pelastustöissä menehtyneitä.

Neljäkymmentä vuotta sitten kävin ihmettelemässä 
rakennustyömaan kulmilla julmettuja torneja, 
selälleen oli kaatua jos läheltä halusi katsoa aivan huipulle.
 
Kymmenen vuotta sitten, 2001, olin toisen rakennuksen 
katolla ja ajattelin että jos tänne haluaisi 
omin nimin tulla, helikopteri olisi oiva väline. 
  Kolme viikkoa tuosta ja maailma muuttui pysyvästi. 

Olin silloin Saint Louisissa, Missourissa, menossa 
Eero Saarisen suunnittelemaan  Kaareen, 
Gateway Arch'ille, valtavalle muistomerkille, 
kun aloin höristen kuunnella uutisia. 

Kaarelle meno jäi, se oli suljettu New Yorkin tapahtumien vuoksi.
Silloin, edellisellä reissullani pyörin myös rakennusten alakerroksissa. 
Siellä oli kauppoja, virastoja... 
ja paljon, paljon ihmisiä. 

Minkälaisia kauhunhetkiä siellä sitten koettiinkaan 
kun valot alkoivat himmetä 
ja ylhäältä kuulua karmeaa jyrinää. 
Kun miljoona tonnia tavaraa romahti maan tasalle ja sen allekin. 

       Melkein kolmetuhatta ihmistä siinä rytäkässä menehtyi.