Allure of the Seas

New York - Los Angeles tuosta seikkailulle:

Yhdysvaltojen halki 90. vuorokaudessa

Pääsivulle Pertti Raasu Kirjailija Jaana Aalto

New York - Silver Meteor - Miami Beach - Allure of the Seas

reissun risteilyosuus

Maailman suurin matkusta-alus 2011,

aina vuoteen 2023.

Varustamo

          2808-0309  2011 -   sunnuntai - lauantai

Oikeastaan tuo reissu virallisesti loppui neljäs päivä, sunnuntaina,
mutta silloin oli vain aamulla aikainen ylösnousu ja poistuminen laivasta.

                                                    Laivan viikon risteily Karibialla 2011.

Niin, niin kiehtovaa olisi ollut jäädä Miamiin,
mutta tämäkin kaupunki oli vain yksi pysähdys
ennen varsinaista matkan pääkohdetta,
viikon risteilyä Karibialla.
   Hyppäämistä maailman suurimpaan risteilijään,
Suomessa 2010 rakennettuun, 361 metriä pitkään
loistolaivaan, merellä seilaavaan kaupunkiin nimeltä
Allure of the Seas.

Miamista on suunnilleen 45 kilometrin matka
Fort Lauderdaleen, pohjoiseen, vajaan parinsadantuhannen
asukkaan satamakaupunkiin josta monet
suuret loistoristeilijät lähtevät.
   Sinne on rakennettu maailman suurin terminaali
maailman suurimmille matkustajalaivoille,
Allurelle ja Oasis -laivoille.

       Terminaali numero 18.

Laiva tulee aamulla, kuutisen tuhatta matkustajaa lähtee pois,
lähtö illalla viideltä, ja sitä ennen
kuutisen tuhatta uutta päätä tulee sisään ja
viikon ruoat ja muuta tarvikkeet myös.

Oasis of the Seas on Alluren vuotta aiemmin
valmistunut sisar, myöskin suomalainen.
   Se ennätti olla vuoden maailman suurin;
sitten vuonna 2010 valmistunut
Allure of the Seas todettiin siskoaan
viisi senttiä pidemmäksi.

Telakan moka. Pitäähän se käydä tarkistamassa.

Kahdella yleisellä kulkuneuvolla ja loppumatka taksilla, ja sitten olisin hyvissä ajoin astumaan alukseen.
Siksi sunnuntaina aamulla aikaisin ylös, Sun Juan Hotelin edestä lähtisi kuudelta bussi juna-asemalle.

Sunnuntaisin pitemmän matkan paikallisbussit kulkivat harvemmin,
aikataulussa luki että 20-40 minuutin välein olisi liikettä.
   Tunnin sain odotella ja seurata hyvin hiljaista katuelämää.
Lämpöä silti riitti.

Vajaan tunnin kesti Tri-Rail'in
lähimmälle asemalla,
rautatielinjalle Miamin ja
Fort Lauderdalen ja Palm
Beachin välillä. Parin suuren vaunun
vetämiseen tarvittiin jättikokoinen veturi,
sellaisella kiskoisi lentotukialuksenkin rannalle.

Lippuja myytiin asemalla, junassa niitä ei voinut ostaa,
eipä niitä siellä kukaan tarkistanutkaan.
   Parikymmentä muuta aikaista kulkijaa oli kyydissä,
puolisen tuntia taisi kestää,
ja sitten tuli Fort Lauderdalen asema.

Sieltä satamaan taksilla, kymmenkunta minuuttia
ja parikymmentä taalaa.
Ja sitten olinkin keskellä ihmissäpinää.

Valtavan terminaalin edusta oli täynnä busseja,
takseja, muita autoja. Tuhannet matkustajat
raahailivat laukkujaan tai kantajat kärräilivät niitä;
ehdin jo harmitella että olisiko sittenkin pitänyt
lähteä vielä aikaisemmin, kunnes tajusin että
tämä väki olikin laivasta pois lähtijöitä.

Viikon päästä olisin minäkin tuossa...
   Vain kevyemmillä kantamuksilla.
   Mutta toivottavasti kokemuksen reppu pullottaisi.
   Yritin lukea kasvoilta miten reissu oli mennyt,
mutta tuollaistahan olin nähnyt paljon jo Ruotsin laivalla.

Paitsi ettei kukaan raahannut kaljalaatikoita ja krapulaa.
   Aikainen ylösnousu ja ehkä pitkäkin odottava kotimatka
väsyttivät, hyvän viikon päättyminen ja
paluu arkeen ruokkivat haikeutta.

Sisällä terminaalissa meitä uusia matkustajia oli
vasta parikymmentä; se oli hyvä se, laivaan pääsisi
ajoissa ilman jonottelua ja ruuhkaa.
   Kahteen mennessä kaikkien pitäisi olla laivalla.

Kotona olin jo täyttänyt tarvittavat liput ja laput,
printannut viivakoodillisen paperi, SetSail -passin,
jota näyttämällä muodollisuudet sujuivat milteipä läpikävelyllä.
   Mutta sitä ennen turvatarkastus oli tiukka,
läpivalaistus ja kameran jouduin kaivamaan esiin
kun näytti niin epämääräiseltä kassissa.

Papereiden tarkistuspisteitä oli kai parikymmentä,
toiminta oli ripeätä, jonoja ei laivaan mentäessä
juurikaan syntynyt.
   Jokainen valokuvattiin, jokainen sai viettää hiljaisen hetken
webbikameramaisen tallentimen edessä,
samantapaisen kuin New Yorkin lentokentälläkin.
   Ja siitä parin askeleen päässä oli valokuvaus laivan toimesta, kuin konsanaan kotivesillä.

Sitten pääsi laivaan johtaville käytäville, putkeen.
Jo ennen laivaan sisään astumista näky oli huikea -
vedessä lepäsi melkein neljäsataa metriä pitkä ja
vesirajasta kuutisenkymmentä metriä korkea seinä
joka oli maailman suurimman risteilijän oikea kylki.

Pelkästään teräksen paino on yli viisikymmentä miljoonaa kiloa.
Suurimmaksi osaksi lasia ja parvekkeita,
kuin jättimäinen lasitiilivuoraus, ja jossain
siellä ylhäällä edessä odotti minuakin oma parveke,
aivan kuin olisin sen ehtinyt vilauksella nähdäkin.
   Ainakin siellä päin se oli, olinhan sijainnin niin monta
kertaa netistä varmistanut.



Ja laiturilla kymmeniä lavoja täynnä ruokaa juomia
muuta mitä kaikkea kuutisen tuhatta matkustajaa,
ja parin tuhannen hengen miehistö, tarvitseekaan
viikon risteilyllä.
Kyljestä oli luukkuja auki, ja sinne trukin haarukat
nostelivat tavaraa. Itse tiedän kuinka matkustajalaivalla satamassa
oloaika on kiirettä; Silja Serenadella,
missä työskentelen, mittasuhteet tähän verrattuna vain ovat vaatimattomammat.
   Silti parhaimmillaan sielläkin reilu kaksi ja puoli tuhatta matkustajaa
joka toinen päivä vaihtaa paikkaa,
eli suurin piirtein viikossa se mikä täälläkin...

Suunnilleen tiesin minkälaista sisällä olisi,
onhan Youtubessa paljon videoita tästäkin laivasta,
yhdeksän kuukautta paatti jo oli Karibialla pyörinyt.
Ja ovathan matkustajalaivat pääpiirteissään samanlaisia -
paljon hyttejä ja käytäviä, ravintoloita,
yhteisiä tiloja, hälinää, tungosta.
   En odottanutkaan mitään aah, iih, wau -tunnelmia,
ovathan laivat pikkupojasta lähtien minulle tuttuja,
matkustajalaivoillakin viitisentoista vuotta tullut reissattua.
   Mutta nyt en tullut töihin,
nyt sain vapaasti nauttia
ja olla niin kuin haluaisi.

Kaikkialla kiilsi lasi ja teräs tai mikä lie, siistiä, puhdasta,
ystävällistä hymyä; ulkoilman kuumuus muuttui
miellyttäväksi viileydeksi, olin Suomessa rakennetussa
maailman suurimmassa loistoristeilijässä,
lähdössä Karibialle viikoksi.

Hiljaiseksi se veti, voiko olla edes mahdollista ja totta että
tällainen jättiläinen on voitu rakentaa,
että näin massiivinen teos edes pysyy veden pinnalla,
höpisi vanha kreikkalainen Arkhimedes nosteesta
tai mistä sitten mitä tahansa.
   Totta se ainakin oli. Ja upealla tavalla.

Käsien hygienia-automaatteja oli heti sisälle tultaessa,
niitä oli joka puolella laivaa.
   Siinä sitten käsiään hieroessa oli hyvä ahmia näkymiä ja
pyöriä kuin kumiankka lammikossa.
Urheilumallinen avo-Mersu oli ja on siellä vieläkin
heti sisääntulon lähellä,
matkustajinaan kaksi suurta nallea.
   Promenade ei ole aivan niin korkea kuin Serenadella,
mutta sitäkin loisteliaampi ja avarampi;
nimikin on hienosti Royal Promenade.



Ravintoloita, myymälöitä, kierreportaita, suihkuallas jonka
päällä nouseva laskeva pieni piano-baari...
   Rahalla saa, tällaisenkin laivan vajaalla miljardilla eurolla.
Jos ansiot ovat neljäkymmentä tuhatta euroa
vuodessa, viideltä tuhannelta ahertajalta kestää viisi vuotta
saada sellainen summa kassiin.
   Promenadella on katto jossain parinkymmenen metrin tietämissä
(kävelykadun tarkat mitat ovat 19x135 metriä), mutta sen jälkeen
sen kattona on taivas.
   Promen katto muuttuu ulkona lattiaksi tai maa-alaksi,
puistomaisemaksi aitoine kasveineen,
ja siellä ollaan yhteydessä avaruuteen. Central Park.

Kasveja 12175, köynnöksiä 62, puita ja bambuja 56.



Englanti ja espanja ovat laivan pääkielet, vaikuttipa että

espanja olisi pääpääkieli.

Hytteihin pääsisi parin tunnin kuluttua,
hyttejä on kaikkiaan yli 2700.
Odotusajan voikin käyttää mainiosti hyvän
harrastuksen parissa eli syömiseen.
Ruoka sisältyy lipun hintaan,
Promen pizzeria ja kahvilat täyttyivät nopeasti.
Vesi oli ilmaista, juomat muut maksoivat.

   Olin jo kotoa tilannut viikon limukannun, eli parilla kympillä sai
rajoituksetta colaa, seven uppia.. tuollaista
softia. Puolisen litraa vetävä termoskannumainen tölkki oli hytissä,
sen sai täyteen ravintoloissa;
maihinmeno/hyttiavain -kortissa luki nurkassa CocaCola,
sitä näyttämällä sai juomaa mukiin.
   Juomat ovat yksitellen ostettuina kalliita, annoksen Suomen hinnoissa,
tuo ostos osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Käteistä laivalla ei käsitellä, ostokset hoituvat tuolla
luottokortin kokoisella avainkortilla, kuittaus ja kiitos.
         Laskutus risteilyn jälkeen tililtä automaattisesti, samalta jolta olit
lipunkin maksanut, ellei tietoihin halua muutoksia.

   Ellei ostoksista ole huomauttamista, jos summat täsmäävät, ei lopussa tarvitse
infossa käydä mitään kuittaamassa.
Saldon näkee reaaliajassa hytin televisiosta.
Kätevää, mutta myös petollista.
Senkus vaan haluat ja ostat, ja sitten joskus ihmettelet laskuja silmäillessä
että minkähän takia nyt tuokin...

Hytin tilasin hyvissä ajoin, noin kahdeksaa kuukautta ennen;
sen sai maksaa vähitellen,
varauksen yhteydessä muistaakseni piti
tilittää sataviisikymmentä dollaria.
Mitä aiemmin, sen paremmat
mahdollisuudet saada hytti mieleisestään kohtaa laivaa.
Ja edullisemmin kuin myöhään tilattaessa.

Halvimmaksi ja kätevämmäksi huomasin laivafirman omat sivut,
eli Royal Caribbean International'in.
   Suomestakin laivalle pääsee, silloin joutuu tyytymään vain matkan järjestäjän varauksiin,
ehkä halpaan sisähyttiinkin.

   Muutenkaan ne pakettimatkat eivät minulle käyneet; halusin ensin olla pari päivää New Yorkissa ja Miamissa.
Laivan kotisivuilla on hyvät pohjapiirustukset hyteistä ja varauksista.

Halusin ulkoparvekkeellisen hytin, sitä täällä käyneet suosittelevat,
ja aivan oikein: sieltä on parhaat näköalat, siellä on hulppeeta
istuskella aamun lämmössä tai illan viiletessä,
sieltä oli hyvät näköalat satamaan tulon ja lähdön aikoihin,
korkealta näki mainiosti missä ollaan ja mitä tapahtuu.
   Päivisinhän se on sauna, ja kai sitä muutakin tekemistä
tällaisella laivalla on kuin oleskella hytissä,
niin komea kuin se onkin.
   Jos halusi, sai sinne huonepalvelun kautta naposteltavaakin.

Ensin minulla oli hytti laivan paapurin puolella eli vasemmalla,
sitten aloin ottaa selvää mikä puoli mahtaisi olla laiturissa
kiinni satamassa oltaessa, ja se on joka maassa
styyrpuurissa eli oikealla, ja sinne puolisen vuotta
ennen matkaa sitten muutin.
   Saman hyttiluokan sisällä vaihto ilman kustannuksia
on mahdollista, kerros pysyi samana eli neljästoista.
Tai oikeastaan se on kolmastoista kerros,
mutta kun telakalla olivat sen unohtaneet
eivätkä enää viitsineet valmiiseen laivaan sitten mitään lisäillä.

Hyttini katekoria on D6; tarkalleen en tiedä mitä eroa sillä on
saman kirjaimen muihin numeroihin (1-6) verrattuna,
sillä kokoluokka tuntuu olevan sama.
Hyttejä löytyy jokaiselle maulle ja luottokortille;
alhaalta, sisältä, ulkohytti parvekkeella tai ei,
luksusta, ylhäältä, puistonäkymällä...
   Minulla oli neliöitä 17, parvekkeella viitisen.
   Hinta viikolta 1662 euroa.
Siihen sisältyi tuo mainittu ruoka ja tietenkin
upeat ohjelmat laivalla.
   Kerran elämässä...

Jopa juomarahoista ei tarvinnut huolehtia, siihen kulttuuriin tottumattomille
homma oli tehty helpoksi.
   Viimeisenä iltana hytistä löytyi kirjekuoria,
joilla sai nimetä päätarjoilijan, pari tarjoilijaa, siivoojan,
ja jättää suljetun kuoren infoon,
tai kuten sitä täällä nimitetään, asiakaspalveluun.

Vain siivoojani nimesin, laitoin vielä parikymppiä extraakin.
   Ketään vakinaista tarjoilijaa, vakinaista pöytää minulla
ei pääruokasalissa ollut, jätin laput nimeämättä, kai ne sitten
toivottavasti menivät jonkinlaiseen yhteiseen tippikassaan.

Vaatimattomien hotellihuoneiden jälkeen hytti 14556 vaikutti
ruhtinaalliselta, ja sitähän se olikin.
   Tietysti uusi ja siisti on jo sinänsä komeaa, mutta vaatimatonkin
silmä kyllä erottaa halvan ja
tyylittömän ja viihtyisän ja mukavan eron.
   Upea hytti. Leveä, suuri vuode.
   Iso televisio, josta ohjelmakanavien lisäksi sai
täydellistä tietoa laivan tapahtumista,
miten niihin pääsee, minkälainen on seuraava satama,
sen retket hintoineen.
   Ja oma sivu josta näki tehdyt ostokset
ja mahdolliset varaukset laivan ohjelmiin tai kiertomatkoihin.

Varaukset retkiin, aterioihin, esityksiin pystyi tekemään
sivuilta, kaikki oli tehty erittäin helpoksi.
   Joka ilta hyttiin tuotiin A3 kokoinen
Sea Compass -vihkonen täynnä tekstiä,
tietoa seuraavan päivän tapahtumista ja
aikatauluista, samat tiedot kuin televisiossa.

Ennen satamasta lähtöä oli lakisääteinen pelastusharjoitus,
jokaisen oli mentävä avainkortissa mainitulle
kokoontumispaikalle, käytettävä vain portaita,
kuten tositilanteessakin pitää tehdä, ei hissiä.
   Minun paikkani oli suuri teatteri, Amber teatteri,
joka oli elokuvien, musikaalien, erilaisten show'ien näyttämö,
kolmen kerroksen teatteri, melkein kaikki sen
tuhannesta neljästäsadasta paikasta oli täytetty.
Nyt siellä puhuttiin turvallisuudesta,
näytettiin asiaan liittyviä videoita; kevyt, asiallinen, lyhyt esitys.

Miten helpolla unohtuukaan turvallisuuteen
liittyvien perusasioiden muistaminen;
saavuttaessa uuteen kohteeseen,
hotelliin, laivaan, mihin tahansa, kuinka moni
muistaa tarkistaa lyhyimmän reitin pelastusveneille,
suositellun kulkutien ulos tulipalotilanteissa,
tai muun toiminnan hädän hetkellä,
sillä jos uhkatilanne tulee, se yllättää aina,
harvoin pahaa sattuu kauniilla ilmalla ja valoisassa.

Jokainen paikka on vaaralle altis,
inhimillisiä erehdyksiä sattuu,
tekniikka pettää, joku saattaa saada päähänsä viestin
tuikata tienoo tuleen tai kokeilla räjähdysainerepullisen
tehoa juuri siellä missä sinäkin olet.

   Kaaoksessa, pimeässä, paniikissa ei ole aikaa ottaa
selvää poistumisteistä,
pienikin hetki saattaa olla ratkaiseva.

Tarvittiin Titanic ennen kuin laivoihin alettiin saamaan
pelastusvenepaikka jokaiselle matkustajalle; Titanicin
rakentamisen aikaan viranomaiset pitivät naurettavana
ajatusta että kaikille pitäisi löytyä paikka veneestä.
   Tuolla maineikkaalla laivalla niitä oli puolelle matkustajista.

Ennen lähtöä ripaisi hetken vettä,
kuumuuteen se ei vaikuttanut lainkaan,
reilu kolmekymmentä celsiusta
työnsi jättiläisen liikkeelle, ja livuimme upeasti,
majesteetillisesti läheltä rantaa,
hotelleja, asuinalueita kauemmaksi,
ja pian Miami oli vain pienenä silhuettina taivaanrannassa,
sateisten pilvien alapuolella.

   Lähtö oli kello seitsemäntoista, tuttua minulle Serenedelta;
samaan aikaan Siljankin paatti irrottautuu.

Edessä jossain olisi Haiti, Labedee. Se olisi ylihuomenna,
seuraava päivä olisi meripäivä.



Nyt pääsin viikoksi aloilleni, pesin ekakerran shortsini ja pitkät housut,
kumpiakin oli yksi kappale mukana;
jouduin luopumaan N.Y. ja Miamin hikiraidoista ja kas kumma,
olo raikastui kummasti eivätkä ihmiset kaikonneet läheltäni.

Youtubiin olen tehnyt mittavat, pitkät multivideoesitykset laivasta,
yksi joka päivälle, seitsemän upeaa tarinaa
viikon Karibean risteilystä tällä upealla laivalla.
   Niitä kannattaa vilkaista, sieltä saa erinomaisen kuvan laivasta,
sieltä löytyy tietoa laivan tekniikasta, vilkaistaan henkilökunnan tiloihin...
   Aikalailla täydellinen paketti Alluresta.

        Ensimmäinen päivä.
                       Lähtö Fort Lauderdalesta, kuvia matkustajista ja laivasta.

Hytti siivottiin kaksi kertaa päivässä, vaikka en pahalla tahdollakaan saanut aikaiseksi niin paljoa sotkua; lakanat vaihdettiin joka päivä.    Hyttiemäntänä oli nicaracualainen Wendy, ystävällinen ja iloinen nuori nainen; hän oli jo kotimaassaan tottunut suomalaisiin, tiesi siellä suomalaisten järjestämästä kehitysavusta.
   'Mister Pertti', kuului jo kaukaa kun hän vain näki minut. Monena iltana vuoteella suklaamakeisen lisäksi minua tervehti hänen pyyhkeistä taittelema eläin, kana, sika, mikä vain, taitavaa kädenjälkeä joka tapauksessa.

Hän ei ollut ollut laivan hakureissulla Suomesta, mutta tuntui että nyt oli töissä hyvin paljon sellaisia joille Suomi oli tullut sitä kautta tutuksi.
Kehuivat maan puhtautta ja kauneutta, aina ilahtuivat kun kuulivat mistä olen. Minulle oli yllätys että henkilökunta oli viettänyt silloin Suomessa kaksi kuukautta, olin ajatellut että laiva vain haettiin pikaisesti,
ehkä viikon he kaukaisessa kylmässä maassa olivat.

Mutta henkilökunta teki loppusiivoukset, aluksi hotellista käsin,
sitten hyttien valmistuttua toisen kuukauden laivalla asuen.
   Tokkopa heistä monikaan oli meistä mitään tuota ennen kuullutkaan, tuskinpa ainakaan edes harkinneetkaan Finlandiassa käyntiä.
   Pääväri henkilökunnassa oli musta, itä oli hyvin edustettuna,
vähän valkoisiakin.

Henkilökuntaa oli 2186, kansallisuuksia 74,
mukana yksi suomalainen, töissä konehuoneessa.
   Joillekin näytin kuvia omasta laivastani Serenadesta,
sen promenadesta lähinnä. Ja tietenkin udeltiin
kuinka paljon meillä on miehistöä.
Kummaa hilpeyttä herätti kun kerroin siellä
työskentelevän suunnilleen
kaksi ja puolisataa ihmistä.
   Ja kummasti se alkoi naurattaa minuakin.

Matkustajia oli reissussa 6012 - 78. maasta; suomalaisia yhteensä neljä.

Ikäjakautuma taaperosta taapertajiin.
Paljon nuoria aikuisia, pari-kolmekymppisiä.
Ja kaikki käyttäytyivät siististi ja asiallisesti,
missään ei näkynyt meidän lauttojemme tapaista räyhäporukkaa,
ei humalaisia lainkaan, ei oksentelijoita ja suutaan soittelijoita missään.

   Juomapaikoissa otettiin ja oltiin hilpeällä mielellä, mutta kas kummaa,
osattiin myös mennä ajoissa nukkumaan.
   Lapsiperheitä toki oli paljon, mutta nuorisonkaan en nähnyt törmäilevän,
vain yhden viinipullon koko viikon aikana näin nuorten tiloissa.

Alkoholipolitiikka tuntui olevan sellainen, että myymälöistä ostetut tuotteet tuotiin
hyttiin vasta viimeisenä iltana risteilyn lopussa.
   Alkoholia ei saanut tuoda mukanaan, sitä ei saanut myöskään ostaa
maista laivalle tuotavaksi.

   Nuoret viettivät iltojaan uima-allaskannella, pitivät siellä allasbileitään,
seurustelivat, pelailivat ulkopelejä...
ja kas kummaa, järjestysmiehetkin saivat vain kuljeksia toimettomina,
silmäillä vain paljaita vartaloita, kukin
taipumustensa mukaisesti.

Tupakoida sai vain sallituilla paikoilla, ulkona, ja joidenkin baarien erikseen merkityillä alueilla. Joihinkin riskialttiimpiin harrastuksiin,
kuten luisteluun, seinäkiipeilyyn, vaijeriliukuun,
vaadittiin allekirjoitus ettei laiva ole korvausvelvollinen vahinkotapauksissa.

Ellei laivalta löytänyt edes jotain mieleistään tapahtumaa tai ajanvietettä,
silloin olisi loppumarssin aika, voisi sammuttaa valot viimeisen kerran.

   Niin paljon ohjelmaa ja virikkeitä ja seurattavaa oli ettei niihin kaikkeen voinut edes ajatella ennättävänsä
osallistua jos olisi halu alkaa kokeilla sitä linjaa.
Jopa terveysluentoja järjestettiin,
kirjastoon, casinoon,
muuten vaan korttia pelaamaan, teatteriin,
uima-altaille, syömään, shoppailemaan...
mitä ikänä voi vain ajatella niin laivalta sen löysi.
Vaikka ottaa aikaa juoksuradoilla, kahdella laivan 'ympäri' kiertävällä reitillä.



Laivan pitkät hyttikäytävät ovat todella pitkiä, aivan keulasta ahteriin; jos väliovet ovat avoinna, toista päätä ei
erota. Käytävät, portaikot, tilat ovat leveitä, hyvä kulkea.
   Eksymään ei onnistu, suuria kosketusnäyttöjä on
joka puolella ja käänteessä näyttämässä mitä missäkin tapahtuu, kuinka sinne helpoimmin pääsee, missä vessat,
missä syödään.

Jos unohtuu mikä päivä on menossa - toisaalta, ei se niin metrilleen - voi tarkistaa hissien lattialta,
mitä laatassa lukee. Pitkään aprikoin, hoituuko päivän nimien vaihto automaatilla, kunnes aivan viimeisenä yönä
näin kaverin joka laattanipun kanssa kierteli hissejä.
Hän on se automaatti, hän sanoi minulle. Hyvä että
selvisi tuokin juttu, vieläkin se saattaisi muuten putkahtaa pääkoppaani luppoaikoina. Eli aika usein.

Erilaisia anniskelupaikkoja löytyy pari tusinaa, ruokaa saa noin kahdeksasta ravintolasta.
   Ei aivan kellon ympäri, mutta kun yöllä ennen nukkumaan menoa sipaisi huiviinsa pari pizzasiivua,
niin jaksoi nipin napin köllötellä aamiaiseen asti.

Pääruokasali, Adagio, on kolmessa kerroksessa, valtava kristallimainen kattokruunu roikkuu kerrosten läpi.
   Sinne sopii kolme tuhatta ruokailijaa, palvelu ystävällistä, kohteliasta; juomalasin pinnan vajottua puoliväliin,
tullaan heti kysymään voidaanko täyttää.
Lautasliina levitetään syliin, kun ruoka tulee kysytään
voidaanko pyöräyttää pippuria päälle.

Ja kun pöytä tyhjenee, kun tehdään kattaus seuraaville, pöytäliina vaihdetaan myös.
   Lontoon McDonalsiin mahtuu tuhatviisisataa mäkkärin purijaa, Syyrialaiseen 'Damascus Gate'en kuutisen tuhatta
asiakasta - Adagio on vesillä kulkeva maailman suurin ravintola.

Tarjoilijoiden aktiivisuus johtuu tietysti tippien metsästyksestä.
Itse kävin vain kahtena iltana siellä syömässä, nauttimassa
ensiluokkaisesta palvelusta, erinomaisesta ruoasta, aistimassa paikan fiiliksiä.

Suuri osa tarjoilijoista tuntuu tulleen tropiikin hiilikaivosvyöhykkeeltä; melkeinpä ainoa mikä heissä loistaa valkoisena
ovat hampaat ja työpaita. Mutta iloisia veijareita he ovat, lystikkäitä, kohteliaita, huumorintajuisia.
   Tarjoilijoita laivalla on viitisensataa, täällä kiireistä riippuen kolmisensataa. Kokkeja laivalla ahertaa yli kaksisataa,
tuolla risteilyllä tarkasti 222; satakaksikymmentä touhuaa pääruokasalin kolmoskerroksen keittiössä.
Joka kerroksella on oma kyökkinsä.
Keittiöitä koko laivassa on kaksikymmentäkahdeksan, noin puolet henkilökunnasta työskentelee ruoan ja juoman parissa.

Toisella kerralla Adagiossa käydessäni annoin hovimestarin
johdattaa eri pöytään kuin ennen, ja pian tarjoilija
kysyikin että miksen mennyt samaan pöytään kuin viimeksi
täällä käydessäni.
   Mistä hän sen tiesi?
   Hyvin vain näköjään tiesivät, olikohan heilläkin jonkinlaiset langattomat muistiinpanovälineet, joita salissa käytettiin,
joilla ruokatilaukset siirrettiin keittiöön.

Hienoahan siellä oli käydä juhlistamassa iltaa,
tykkäsin kuitenkin enemmän ruokailla seisovissa pöydissä.
Siellä oli vapaus mennä ja tulla ja käydä herkkuja
nauttien perusteellisemmin.
   Muuallakin tarjoilijat mielellään esittelivät itsensä ja
toivottivat tervetulleeksi heidän pöytäänsä myöhemminkin.
   Monet tekivät pieniä taikatemppuja tai hauskuuttivat
väkeä muuten.

Ruokajuomista vesi ja limsamainen juoma ovat ilmaisia,
kaikki muu maksaa. Jos innostuu ottamaan tarjoilijan
mainostamaa aitoa appelsiinimehua, seuraava vaihe on
että tarjoilija pyytää avainkortin ja antaa sitten laskun kuitattavaksi;
nelisen taalaa lisättiin loppulaskuun.
   Ja ei niin väliä vaikka ylimääräisiä kiloja tulee kotiinkin,
niitä tulee; näiden herkkupöytien ja maukkaiden ruokien
ääressä on aivan väärä paikka käydä vesi suussa säännöstelemään elämää.

Pukeutumisohjeita näkee, niitä ei tarvitse noudattaa kirjaimellisesti.
Pukuja on vuokrattavana laivalla jos haluaa olla
juhlava. Minä selvisin yksillä samoilla pitkillä housuilla
niin täällä kuin New Yorkin katukeittiöissäkin.
   Siistiä pukeutumista tietenkin odotetaan,
uima-allasasujen paikka on muualla.

Minua paljon rennompaa ja vaatimattomammankin näköistä käsitystä pukeutumisesta näin tuolla loisteliaassa ruokasalissa.
Monet olivat sonnustautuneet aivan kalleimpiinsa; onhan jo reissu monelle ns. kerran-elämässä -tapahtuma jonka muistoarvon kohottajana hienot vaatteet toki näyttelevät suurta roolia.



Promenade on tämänkin laivan keskus, paljon ravintoloita,
myymälöitä, ruokapaikkoja, musiikkia, hälyä, outoja kieliä, eksoottisia ihmisiä.

Useasti korva teki tepposen, kielten sekamelskasta
oli erottuvinaan tuttua längvitsiä - 'onko kaikki nyt' -
'jaska soittaa illalla' - löytyyhän
kielistä esimerkkejä suuntaan jos
toiseen aivan muuta
tarkoittavista tutuista sanoista.

   Yöksi ravintolat ja ruokapaikat sulkeutuvat, puolen yön jälkeen
alkaa keskustorilla olemaan hiljaista. Soitto ja tanssi jatkuvat ylempänä,
hillitysti, rauhallisesti yökerhossakin.

   Laivalla on reilu sata siivoojaa, yöllä heidänkin työt jatkuvat,
julkisissa tiloissa on paljon laitteita, lasia ja kiiltävää ja työsarka loppumaton.
Laiva on erittäin siisti.

Toisen päivän kuvia.

                     Matkalla Haitiin. Hyttini esittely. Promenade.

Maanantai eli toinen risteilypäivä oli meripäivä. Meriveden lämpötila
noin 27 astetta, hieman viileämpää kuin ulkona,
reilussa kolmessakymmenessä asteessa.
   Meren syvyys maksimissaan noin merimaili eli tuhatkahdeksansataakolmekymmentä metriä.
   Aurinko nousi seitsemältä ja painui mereen ennen puoli kahdeksaa illalla.
Valoa ja pimeää, meidän hämärää ei täällä tunneta.



Tiistaina oli ensimmäinen satamapäivä, seitsemän tunnin pysähdys Haitilla, Labadeessa. Seitsemältä aamulla kiinnityttiin laituriin, hyvin hitaasti, majesteetillisesti, kuten kolmesataaviisikymmentä metriä pitkältä uivalta kerrostalolta odottaa sopiikin.
Maihin pääsi viisitoista yli, puoli viideltä kaikkien piti olla takaisin. Puolinaista ohjelmaa löytyi laivaltakin jos halusi jäädä.

Tänne kuulemma Kolumbus reilu viisisataa vuotta sitten ensin osui ja varmasti ihasteli hänkin paikan kauneutta - Intiaa tosin hän oli katselevinaan. Koti-ikäväänsä hän ei voinut paikkailla antaessaan paikalle nimeksi Pikku-Espanja. Italialainen mies oli kohtelias ponsoreilleen, Espanjan kuningashuoneelle.

Laivalta ylhäältä, hytin parvekkeelta, näki koko sataman. Alue on laivafirman omistama, näin varmasti taataan palvelut ja turvallisuus. Täältä sadan kilometrin päässä puolitoista vuotta sitten, 2010 tammikuussa, maa järähteli, tappoi melkein neljännesmiljoona ihmistä ja jätti kodittomiksi pari miljoonaa.
   Satamassa käyvästä matkustajasta maa saa kuusi dollaria per pää; toivoa sopii että alueen turismi edes hiven auttaisi läpiköyhää maata, etteivät vain taalat löytäisi pysyvämpää sijaa pikkuvirkamiehen salkussa.



Kolmannen päivän kuvia.

                                    Haiti. Henkilökuntaa.

Maihin mennään tarkastuksen kautta, avainkorttia eli SeaPassia vilautetaan järjestysmiehen kortinlukijassa, pong -ääni ilmoittaa matkustajan kuitatuksi maissa olevaksi. Takaisin samat kuviot, kassit läpivalaisuun ja itse ilmaisinportin läpi.
Jos se vingahtaa seuraa perusteellinen tarkastus käsikopelolla ja/tai vinkuvalla kapulalla.
Samat kuviot joka satamassa, riskit minimoidaan minimiin.
   Jamaicalla ja Meksikossa joutui laiturilla kulkemaan paikallisten viranomaisten tarkkaavaisten katseiden alla; sama takaisin tullessa, epäilyttävät kassit kurkittiin myös ulkona.

Ja kuumuus iski Haitillakin kuin moukari. Nelisenkymmentä pilvettömältä taivaalta valutti mehut. UV-indeksi 9, Very High, tarkoitti että aurinko paahtoi korkealta yhdeksän tuntia. Kävelymatkan etäisyydellä rantoja ja palveluita, lähelle satasta veloitettiin safareista maalla ja vesiskoottereilla ja sukelluksista yms. puuhista turisteille.

   Ja rannan myymälöistä sai monikansallisia matkamuistoesineitä, nyt paikallisella logolla varustettuina. Dollareita on hyvä olla mukana tuollaiseen tavaranvaihtoon, mieluusti yhden taalan seteleinä.
   Alueen nimi on 'Dragon's Plaza', sieltä käsin tehtiin lyhyitä kiertoajeluita lähelle, pitkillä avonaisilla,
katetuilla kulkupeleillä joita huvipuistossa joutuu väistelemään.

Kameran muistikortti teki hetkeksi tenän, ehkä kuumuus vaikutti; onneksi oli toinen varalla. Minun ammunnoilla pitäisi olla kassillinen kortteja, 16 GT johon sopii yli kolmetuhatta kuvaa riittäisi pariksi kolmeksi päiväksi jos ei videoisi paljoa.

Onneksi Digimatic auttaa - ulkoinen omalla näytöllä varustettu kovalevy joka kopioi kuvat kunhan vaan pökkää kortin sisään; sinne sopi koko jenkkireissun otokset.

Laivallakin sai ruokaa, rannan katoksissa oli myös ruoan jakelupisteitä,
mutta minulle tapahtui nyt jotain ennennäkemätöntä ja anteeksiantamatonta:
oli liian kuuma lähteä syömisen takia alukselle, ja oli liian kuuma
mättää sapuskaa naamaan ulkona.

Mieleni pahoittaneena jouduin tyytymään vain cokikseen.
Rahaa ei tarvinnut kanniskella, SeaPassilla kuittaus toimi täälläkin,
ja limsat sai tietty ilmaiseksi kun näytti
omaa korttiaan jossa oli siihen oikeuttava leima.

Pitkä vaijeriliukurata oli kovassa käytössä, Dragon's Breath Zip Line, kahdeksansataa metriä liukua korkealla veden päällä, korkeimmillaan satakuusikymmentä metriä,
lajissaan eli liukua veden yläpuolella, maailman pisin.

Maksaa jotain seitsemänkymmentä euroa. Laivallakin on pieni,
kaksikymmentäviisi metrinen rata, se hupi on ilmaista.
   Tai tuon hupisuudesta en voi mitään sanoa, tyydyin vain katseluoppilaaksi.

Seuraava päivä olisi myös satamapäivä, vierailu Jamaicalla.

Kyselin informaatioihmisiltä olisiko mahdollista tutustua laivaan, järjestetäänkö kiertokäyntejä tai muuta vastaavaa. Ja hintaakin utelin, eli sillä paljastin moukkamaisuuteni ja varakkuuteni tason.

Monen monta herraskaista laivalla näkyi, miehiä joiden rauhallisesta olemuksesta jo huokui rahan luoma valta, joiden luottokortti painoi enemmän kuin ranteensa kultakello; ja upeita leidejä, rouvia joiden iltapuvun hinnalla saisi avoauton,
joiden timanttikaulakoru himmensi tähdet ja
naapuripöydän naisten kateelliset katseet.

Väkeä joille raha on vain loppumaton bittien virta.
   Kiertokäynti olisi parin päivän päästä, ja maksaisi vain yksi ja viisikymmentä. One and fifty, only. Ilmoittautua voisi tuolle neuvonnan tiskille, kiitos.
No sinne heti, että pääsisi mukaan, kierrokselle otettaisiin korkeintaan viitisentoista, ja olihan hinta noin uskomattoman halpa.
   Eli raha jälleen sokaisi köyhän järjen rippeet.

Ilmoittautuessani selkeni sitten kiertokäynnin todellinen hintakin.
Sataviisikymmentä dollaria. Täällä puhutaan eri käsittein kuin K-kaupan kassalla.
Yritin vielä jotain änkyttää että taisin kuulla tuolta väärin... Kai heitä siellä vieläkin kahvipöydässä ja välillä muuallakin naurattaa eräs typerä turisti, joka luuli että laivakierrokselle pääsi puolellatoista taalalla.
Ajatella! Ja vielä Suomesta. Oh my God!

Silti osallistuin tutustumiskäyntiin, kotona olisin vain harmitellut jos sen olisin väliin jättänyt vaikka se reilusti maksoikin. Oli sen hinnan arvoinen.

Tutustuttiin keittiöihin, varastoihin, miehistön ruokailuun ja päivähuoneisiin,
heidän vapaa-ajanviettopaikkoihin, pesulaan, konevalvomoon, komentosiltaan,
kapteeniakin pääsi tervehtimään, todella miellyttävä herrasmies,
aikanaan ollut firman nuorin kippari, argentiinalainen Zini.
Oppaana ihastuttava australialaisneitonen Layla.
Turvamies oli mukana kaiken aikaa, konevalvomoon mentäessä
tutkittiin piippauskepillä, ja sama toimenpide komentosillalle tultaessa.



Olisiko mahtavaa olla töissä maailman suurimmalla risteilijällä?
   Varmasti monelle köyhästä maasta lähteneelle enemmän kuin onnen potku;
vaikka en udellutkaan ansioita, arvelisin täällä heidän tienaavan
moninkertaisesti maakavereihinsa nähden.
   Päällystön palkat ovat kansainvälisesti vertailukelpoisia, tavalliseen tallaajaan toki sovelletaan yleismaailmallisia sopimuksia,
mutta uskoisin siinä olevan paljon liukumavaraa yhtiön suuntaan.
   Panama eli lippu jonka alla laiva seilaa on ns. mukavuuslippumaa, siellä ei olla niin tarkkoja sopimusten suhteen - toisaalta se ei huoli palkasta veroakaan.

Päällikkö tekee töitä kymmenen viikkoa,
kymmenen viikkoa vapaata sen jälkeen.
   Miehistön työjakson pituus 6-7 kuukautta, sitten lomaa pari kuukautta,
ensimmäisen kuukauden maksaa varustamo.
   Matkat kotiin ja takaisin ilmaisia, missä sitten asutkaan.

Sairaslomat, vakuutukset maksaa varustamo.
Ja tietysti ylläpidon laivalla.
   Työpäivän pituus kymmenen tuntia, sen jälkeisistä ylitöistä ei makseta
erillistä korvausta; ylityöt kuulemma normaalia.
   Ja työtä tietysti joka päivä,
lomalla vietetään vapaata.

Palvelupuolella ainakin tipeistä tulee hyvä palkanlisä, tarjoilijat ja hyttisiivoojat saavat prosenttinsa, jotka jo sisältyvät matkalipun hintaan; kätevää, tuo saattaisi joiltakin ulkomaalaiselta unohtua.
   Tarjoilijoilla se on kahdesta neljään taalaa/pv/as.
   Hyttisiivooja huolehtii päivittäin viidestätoista hytistä,
hänen palvelurahansa naamaa ja päivää
kohden on viisi taalaa.

Henkilökunta ei saa liikkua vapaa-aikoinaan matkustajatiloissa.
   Hytteihin en päässyt kurkkaamaan, kuulemma miehistöllä ei ole yhden hengen hyttejä, päällystöllä tietty on. Muuten hyvät ja siistit tilat.

En kertonut Laylalle, että eräs meikäläinen iskelmälaulaja, Jari Sillanpää, on joskus työskennellyt täällä eli Karibialla jollain risteilijällä.
   Sen tietysti möläytin, että meillä päin matkustajalaivoilla on suunnilleen samanlaiset etuudet, varustamo maksaa kaiken, saamme liikkua vapaasti missä tahdomme,
työjaksojen pituus vaihtelee, se on suunnilleen kymmenen päivää töitä,
kymmenen päivää palkallista vapaata.
Laylan pokeri piti, luultavasti hän vain tuumaili että kuumuus ei todellakaan sovi kaikille.

Viikossa laivalla kuluu:

7000 kg nautaa
7200 kg broileria
4800 kg sikaa
5000 kg kalaa
2600 kg juustoa
7800 kg jauhoja
1500 kg sokeria
700 kg kahvia
20000 kg hedelmiä
28000 kg vihanneksia
8000 kg perunoita
30000 ltr jäätelöä
6200 ltr olutta
2225 pulloa viiniä
175 plo wiskiä
550 plo vodkaa
175 plo shamppanjaa
15000 plo vettä ja soodaa
86000 kananmunaa

Ja laivan konehuoneen neljän pääkoneen 80500 hevosta syövät
merimaililla 193 jenkkigallonaa polttoainetta,
eli 400 ltr kilometrillä.

Ja ne laivan show't, Wau! Erittäin korkeatasoisia,
taiteellisia, ammattilaisten esittämiä ohjelmia,
jotka kannattaa katsoa, kaikki.
   Aikaa niille on, viikossa ne ennättää katsoa,
toisenkin kerran jos mielii, ja varmasti mielii.

En ollut ennakkoon kotoota tehnyt varauksia minnekään, en illalliskattauksiinkaan milloin menisin mikäkin päivä syömään,
en mihinkään esityksiin, en retkiin maissa - en halunnut sitoa menemisiäni kelloon, tahdoin liikkua ja kulkea mielialojeni mukaan,
katsella ympärilleni ja ottaa osaa juttuihin silloin kun siltä tuntuisi.

Ohjelmaa, erilaisia showesityksiä oli paljon ja joka päivälle; ennakkovarauksella tietysti olisi paikat varmistettu,
mutta aina löytyi niihin paikkoja ja pääsin katsomoon silloin kun halusin, ei aina parhaille paikoille mutta joka kohdasta näki hyvin.

Odottamaan ja jonottamaan joutui tuolla epätoivon-ilmeen -taktiikalla paljon; kun varaukselliset olivat päässeet sisään,
alettiin purkamaan toista jonoa, sitä joka oli muodostunut laillani norkoilemaan tulleista viime hetken sisäänpääsyä odottavista.

Chicago musikaali.
OceanAria Agua Show.
Ice show.
Blue Planet show. - Aivan valtavan upea esitys!
Comedy live.

Nuo ovat suurimmat show't laivalla, ne on todella syytä katsoa kaikki.

Aqua Theater.





Neljäs päivä oli keskiviikko, elokuun viimeinen, olimme Jamaicalla,

Falmouthissa - ja täytin kuusikymmentä vuotta.

60 valovuotta! Miltähän se tuntuu olla tämän ikäinen, kun ei tunnu miltään.
Vain hyvältä ja seesteiseltä. Kummasti vaan vuosien myötä se niin sanottu
vanhuus-käsite hämärtyy ja etääntyy.
   Olin parikymppinen kun isäukkoni saavutti nämä lukemat.
Ja tarkemmin asiaa nyt ajatellessani ei hän silloin
tainnutkaan nyt niin kovin vanha ja seniili ollakaan...

Jos oikein tarkkoja ollaan niin synttärini taisivatkin olla vasta seuraavana päivänä.
Olen nimittäin päivän nuorempi kuin olenkaan.
   Elämästäni näet puuttuu yksi päivä,
eikä minkäänlaisilla kemikaaleilla ole ollut osuutta asiaan.
   Tässä tapauksessa.



Neljännen päivän kuvia.

           Jamaica. Central Park. Aqua Theater.

1977 Nielsen -varustamon Kelo -laivalla kiersimme maapallon, ja lännestä päin tultaessa ylittäessämme Tyynellä valtamerellä olevan Kansainvälisen päivämäärälinjan tai what ever, hyppäsimme yhden päivän ylitse.
   Maanantaista keskiviikkoon. Helmikuun 27 muuttui maaliskuun ensimmäiseksi. Toisin päin kuljettaessa saman päivän saa elää tuplana.
   Jos tuota alkaa liikaa funtsia, saattaa päiviä alkaa pyöriä liikaakin pääohjaamossa, joten varmuuden vuoksi tässä tapauksessa vietin synttäreitäni molempina päivinä. Ja ainakin silloin tunsin itseni ikivanhaksi.

Mutta, kliseenomaisesti - nyt elän parhainta aikaa, olen kai aina elänyt, koska pyrin elämään vain tätä päivää; yrityksistäni huolimatta en ole monen päivän iloja kerrallaan kyennyt kasaan haalimaankaan.

Jamaicalla olen reilu 30 vuotta sitten käynyt, jossain saaren eteläosassa Nielsenin Caldereta -laivalla. Eipä ole ilmasto mihinkään muuttunut, yhtä kuumaa kuin silloinkin.
Nytkin lähentelee 40 c. -
Eipä ole ilmasto muuttunut ei, vaikka kuinka siitä ollaan huolissaan.
Vajaa 40 vuotta sitten pyörimme Karibialla Wihurin Wilke -tankkerin kanssa vuoden verran. Venezuela ja Aruba olivat meidän kotisatamina, sieltä heittelimme öljytuotteita Etelä-, Keski- ja Pohjois-Amerikan satamiin.
Ei ollut viileetä ilmaa ei, seinät valuivat kosteutta, nukkuminen vaikeaa ja ulkona paahde. Merimiesromantiikkaa se.

Englannin merimahdin aikaan tämä Jamaican Falmouth oli kuulemma tärkeä satama. Vietiin rommia ja sokeria, paluulastina orjia. Silloin jo ymmärrettiin halpatyövoiman merkitys.

Täälläkin laivayhtiö omistaa satamansa, oli ostanut reilun alan maata ja rakennuttanut sinne systeemit. Kuten Haitillakin, kaikki matkailijaa kiinnostavat ja mielenkiintoiset ovat aivan lyhyen kävelymatkan päässä, Jamaicalla aivan lähellä, tori on laiturilla.
   Satamarakennukset ovat vielä kesken, tämä on aivan uusi satama.

Laiturilta huomaa tämän laivan valtavan koon, satamarakennusten takaa se nousee kuin jättiläisen huvijahti. Koko satamasivu yhtä suurta laivaa!
Tuolla taustalla se tässä häämöttää.
   Turistille tarpeellinen krääsä löytyy lisää varsinaisesta kaupungista puolen kilometrin päästä. Ei tyrkytetä, tinkiä tietty kuuluu. Bob Marlin -niminen kaveri oli hyvin edustettuna musiikissa, pyyhkeissä, jopa sätkäpaperissa.
Joku paikallinen muusikko kai.

Paljon on timanttikauppoja, niitä on laivallakin. Aluksi epäilin niiden mielekkyyttä, käyköhän niissä kukaan, ajattelin väen vain uteliaisuuttaan pyörivän lähettyvillä, mutta pian ymmärsin ja näin että täällä asiakaskunta on hieman erilaista kuin Ruotsinlaivoilla.
   Edustan sitä reissaajakuntaa, joka pukeutuu mahdollisimman vaatimattomasti, josta jo ulospäin heijastuu kurjuus ja köyhyys, joka ei helpolla houkuttele väkeä jolle matkalaisen omaisuus on tarkoitettu jaettavaksi paikallisten yksityisyrittelijöiden kesken - reissareita joita laivan timanttisormelliset katsoivat nopeasti, ihmetellen miten tuollainenkin on voinut matkalipun lunastaa.

Oli tuulinen päivä silloin Falmouthissa, todennäköisesti sain jotain hiekkaa roskaa silmääni. Illalla oli silmät arat, kuin luomet olisivat sisäpuolelta hiekkapaperia, ja aamulla näky oli vieläkin pahempi, silmät kuin siankärsä, tai kuin sen närpiöläisen tomaattiviljelijän - näytteet aina mukana.
Ihmiset katselivat että jaaha, ja kun arkuus ei hellittänyt, kun ei kehdannut eikä voinut katsella ihmisiä silmiin, oli pakko mennä laivan sairasosastolle jossa näytti pyörivän monta lääkäriä.

Sain räpytellä silmiä komealle tohtorille ja työntää pääni hänen instrumenttiinsa.
Tulehdus ja tippoja ja sillä lailla.
Minun todistusta matkavakuutuksesta kyllä katseltiin, päättivät varmuuden vuoksi kuitenkin veloittaa palkkion suoraan luottokortiltani, kuten kaikki laivalla tehdyt ostoksetkin ja palvelut. 230 taalaa. Ruotsinlaivoilla peritään parin euron käyntimaksu.
   Nyt tietysti vakuutusfirma keksii jonkin heikon kohdan jolla olen itse aiheuttanut tulehduksen ja pääsee vastuustaan. Että pitikö silmät selällään tiirailla alkuasukkaiden liikkeitä niin läheltä.

Tuossa matkavakuutuksen tärkeys tuli hyvin esille; muutenkin vaikka minne lähdettäessä se on välttämätön, Usassa ilman sitä ei uskalla poistua lentokentältä.
Kaverin kaveri joskus takavuosina joutui neljäksi päiväksi Washingtonissa sairaalaan, ei isompaa vakavaa mutta kuulemma tarkkailua pieni kaatuminen tarvitsi ja pari koetta. Vakuutus oli, laskut jostain syystä kulkivat myös hänen kauttaan - vuorokauden hinta sairaalassa oli neljätuhatta taalaa.
   Kotona sitten täytin vakuutusyhtiön sivuilla korvaushakemuksen, ei vaadittu edes kopiota laskusta, ja parin päivän päästä illalla tuli If'filtä tekstiviesti että hyväksytty on, lasku maksetaan täysimääräisenä.

Viides risteilypäivä oli meripäivä, matkalla Haitista Meksikoon.
Olen sille päivälle laittanut kuvia laivan show'ista, jäätansseista ja
Amber Theaterin vesishowsta. Juhlaruokasali Adagiosta. Ja Casinolta.

                Viides päivä.

Matkan viimeinen satama on Meksikossa, Cozumel, seitsemänsadan neliökilometrin saari jossa on - meksikolaisia ja Kiinassa valmistettuja matkamuistoja.
Mutta on myös todettava, että ilahduttavan paljon tuolta löytyi paikallista perää olevia matkamuistoja, tavaraa jotka heti mielsi meksikolaisiksi.
Pesoja ei tarvita, dollari kelpaa täälläkin hyvin.

Aamulla löysin parvekkeelta kuolleen linnun, pieni tummankirjava lintu makasi hengettömänä lattialla.
Nopeasti kelasin ettei tuttavapiiriini taida kuulua meksikolaisia mafiayhteyksiä,
ja taikauskoinenkaan en ole, joten lintu ei edustanut mystisiä viestejä,
se oli vain kuollut lintu.

Tuolla helteellä lintu saisi pian kaverin jos jäisin tuohon pätsiin tapausta ihmettelemään. Käärin linnun paperiin ja jätin paketin siihen. Siivoojan uskoja en alkanut erittelemään, tullessani maista lintu oli joka tapauksessa poissa.

Kuudennen päivän kuvia.

                 Meksiko. Näkymiä uima-allaskannelta.

Bisnes alkoi heti Meksikon maaperällä laiturilla. Kesytetyn ihmissyöjän kanssa pääsi kuvattavaksi kunhan maksoi kivasti. Aivan lähimarkkinoiltakin parinsadan metrin päästä löysi tarpeettoman tarvitsemansa.
Turistikartoissa puhutaan vain Cozumerin saaresta eikä paikannimiä ole ulkopaikkakuntalaisille nähty tarpeelliseksi painaa. Oppaatkin käyttivät 'Downtown' nimitystä läheisestä suuremmasta keskuksesta.

Matkaa sinne on viitisen km ja 7 dollaria. San Miguel de Cozumel on sen virallinen nimi, vajaan sadantuhannen asukkaan kaupunki.
   Reilu kolmekymmentä celsiusta veti kummasti hiljaiseksi ja viileä hytti houkutteli. Ei sitä enää jaksa niin kuin joskus nuorempana, sanotaan nyt vaikka viiskytysi vuotiaana; kunhan vain jaksaisi muistaa sinne asti.
Aikaa maissa käymiseen oli reippaasti - kahdeksalta aamulla tultiin ja laivalla piti olla puoli seitsemään mennessä.

Kauppiaat ovat yleisesti ottaen tyrkkyjä eivätkä heti usko jos kieltäydytään
tulemasta edes sisälle puotiin.
Minut tuo saa heti jatkamaan matkaa vaikka ehkä olisinkin ajatellut pistäytyä peremmällä.
Turismi kuihtuisi jos kaikki olisivat kaltaisiani nuukalaisia.

Nytkin vain jotain pientä otin jääkaapin oven kulumakohtia peittämään; pitkästä aikaa laitoin parikymppiä sileeksi näillä markkinoilla - sen sijoitin uuteen paitaan,
sillä nämä kaksi jäävät aikanaan Miamiin.
Toinen päällä, toinen kuivumassa riittää mainiosti. Miamiin jätin kolmannen ennen laivalle tuloa,
en viitsinyt sitä enää pestä.

Jotenkin heti tunsin yhteenkuuluvaisuutta paikallista väkeä kohtaan, he ovat myös yhtä pie... pitkiä kuin minäkin. Timantti- ja koruliikkeitä on täälläkin valtavasti. Ja myyjät hyvin pukeutuneita ja sulavia.

Matkamuistokauppoja on paljon, ja ne aivan täynnä tavaraa. Ja apteekista saa vapaasti aivan mitä tahansa; pillerinpyörittäjä viihtyisi täällä varmasti mainiosti.
Nyt oli vain turha ostaa varastoon nykyisille ja ehkä tulevillekin sairauksille ja muuten vaan varmuuden vuoksi, sillä laivalle meno ja Usa vaikeuttaisivat hamstraamista.

Onkohan tulossa jo läppärisukupolvi? Eräässä baarissa näin, miten sisään tullut englantilaisseurue levittäytyi pöydille tietokoneineen ja ruokaa tilatessaan alkoi ottaa yhteyksiä ja päivittää koordinaattejaan.



Illalla Meksikon jälkeen ja viimeisenä iltana lauantaina oli Promenadella vauhdikas
ja näyttävä musiikkishow. Orkesteri ja esiintyjät pumppasivat ilmoille suosikki-iskelmiä,
yleisölle heiteltiin pikkurihkamaa, varsin hieno ja mieleen jäävä esitys,
upea loppuhuipennus mahtavalle risteilylle.

Viimeisen päivän kuvia.

                Seitsemännelle päivälle välähdyksiä Promenaden juhlashowsta,
                iltakuvia matkustajista ja laivasta ulkoa, Central Parkista,
                Aqua Theaterista, uima-altaista.
                   Upeita HDR -kuviakin.

Viikko riittää nähdä maailman suurin risteilijä, tutustua tällaiseen ihmeeseen.
Siinä ennättää käydä läpi laivan ohjelmat ja tilat. Juuri sopivasti.
Ellei sairasta oniomaniaa eli pakonomaista tarvetta ostaa tavaroita,
kevyelläkin rahan menolla selviää.

Toisaalta taas pakonomainen nuukuus eli saituus tai mikä tahansa
ylimitoitettu tarkkuus rahankäytössä mikä häiritsee itseäkin
on pahasta; matkailu on kokemusten avartamista,
ja siihen liittyy myös lompakon menoliikenne.



Tällainen risteily tuskinpa toistuu, tämä on niitä ns. kerran elämässä -tapahtumia, ja siitä on siksi kaksin verroin nautittava ja imettävä elämyksiä joka hetki.
Oli huippua tutustua valtavaan jättiläiseen, aistia kuudentuhannen matkustajan seura, nähdä jotain uskomatonta mitä ihminen on rakentanut.
   Silja Serenadea sopisi Allureen melkein viisi.

Netti laivalla on kallista, älyttömän kallista; yhteydenpito kavereihin tulee halvemmaksi jos on pikkuläppäri jolla tekstin voi kirjoittaa etukäteen, ja antaa sen sitten virrata nopeasti pois.
   Itselläni oli ja on kännykkä jossa ei tuota mahdollisuutta ollut, piti kirjoitella yhteys päällä.
Hytistä sai yhteyden nettiin ja laivalla on parissa paikkaa nettihuoneita. Pari minuuttia ja euro, se hillitsi riippuvuuden kasvamista kohtuuttoman suureksi.

Laiva saapui Fort Lauderdaleen ennen kuutta sunnuntai aamulla. Reppulaiset pääsivät heti lähtemään, matkalaukulliset olivat jättäneet tavaransa jo illalla hyttinsä ulkopuolelle, josta ne vietiin terminaaliin.
Heillä on porrastetut uloslähdöt matkalaukkuihin kiinnitettyjen numerotarrojen mukaan.

Ketkä olivat ostaneet kalliita tax-free tuotteita saivat ne paketissa hyttiinsä edellisiltana. Kuubalaisia sikareita ei Usaan saa tuoda vaikka niitä laivalla ahkeraan kaupattiinkin.
   Maahantulo kävi yllättävän sukkelaan vaikka yhden tai kahden laukun ja siten ensimmäisenä maihin pääseviä olikin satoja.
Olin jo varautunut sädehoitoon ja riisumaan vyöni ensimmäisen viranomaisen edessä, mutta passin näyttö ja jo laivalla täytetyn maahantulokaavakkeen antaminen riittivät.

Merimaileja jäi taakse 2167. Polttoainetta kului suunnilleen tuhatsata tonnia.

Monia, lukuisia muistoja rikkaampana kävelin taksijonolle eli autojen jonolle
ja lähdin kohden Hollywoodia.
Tämä on Miamista pohjoiseen oleva kaupunki, asukkaita puolisentoista sataatuhatta kahdeksankymmenen neliökilometrin alueella.

Taksi on jenkeissä edullista, täältä oli hotellilleni ehkä viidentoista kilometrin matka.
   Halusin vielä olla täällä pari päivää, sulatella matkaa ja rauhoittua ennen lentoa kotiin.
Jotenkin en tykännyt ajatuksesta painua heti lentokentälle.

Muistoja ynnä kokemuksia riittää reissusta niin pitkäksi aikaa kuin jotain
edes pystyn muistamaan, ja vielä senkin jälkeen.
Valokuvia tuli räpsittyä valtavasti, YouTubeen olen siirtänyt niistä parhaat otokset.
Sieltä niitä voi käydä katselemassa.

YouTube -videoita:

                 Ensimmäinen päivä

            Toinen päivä

            Kolmas päivä

            Neljäs päivä

            Viides päivä

            Kuudes päivä

            Seitsemäs päivä

Kiitos matkaseurasta!

   Nimettömästi, nopeasti...

Palautetta voi antaa

Takaisin New Yorkiin

Junamatka New York - Miami

Miami

Prinsessa Madeleine, Runoja, Merilauluja, Pornolauluja,
New York - Los Angeles, Onanistin käsikirjasta,
Ryyppylauluja, Laulut, Horoskooppi, Finnjet,
Kuvia meriltä I, II,    Rakas poikani - kuoleman lapsi
      Ilmainen! Kokonainen runokirja Rajavartija, kuoleman turvaaja
      Lontoo        Teneriffa     Nikon -valokuvauskilpailu
                   Jaana Aalto    GOA - Ihmeellinen Intia -
                         Pääsivulle      www.perttiraasu.fi