New York - Silver Meteor - Miami Beach - Allure of the Seas

                               reissun junaosuus

                                                                                 New York - Florence - Charleston - Savannah - Orlando - Miami       

23-2408   2011    -   tiistai ja keskiviikko

                  Juna lähtisi iltapäivällä kolmen jälkeen, oli hyvää aikaa heräillä ja 

              jättää hyvästit Sun Bright Hotellille.

             Se ei ollut vaikeaa laisinkaan. Tarkistus vielä että kaikki ovat 

              rinkassa ja mukana, tarkistuksen tarkistus,

            ja avain vastaanottoon ja goodbay. 

            Huoneen varauksen yhteydessä ei  veloitettu mitään, 

            olin maksanut kaiken kirjautuessani sisään.

    Kiinalaiskaupunginosa oli jo herännyt, liikenne vyöryi täysillä, jalkakäytävillä oli tungosta, kauppiaat levitelleet tuotteitaan
   nähtäväksi ja hypisteltäviksi. Ihmisten hälinä, liikenteen vyöry - suurkaupungin miltei laantumaton elämän syke kiehtoo jollain
   merkillisellä tavalla. Jos sitä joutuisi kuuntelemaan pitkään, olemaan jatkuvasti tönittävänä ja jonottavana, mieli
   saattaisi muuttua nopeastikin. 

Jos taustamelu olisi hiljentymätöntä, jos täydellisen levon ja hiljaisuuden tarve jäisi aina
   puolitiehen, voisi metsään syntynyt ja tottunut ainakin alitajuisesti kärsiä ja menettää hermojensa hallinnan.

    Pikkuravintolat olivat täyttyneet aamiaisasiakkaista.  Hienoja asuja, salkkuja, arkisemmin pukeutuneita, kasseja, äitejä 
   lastenvaunuilla,   sanomalehteen ja televisioon syventyneitä, omissa oloissaan aamiaisensa kanssa sivupöydissä. 

Tulee tunne että  saisit tehdä vaikka mitä  niin sinuun ei kiinnitettäisi huomiota. 
  Hymyillään, ollaan kohteliaita, ei jäädä katsomaan, ei missään nimessä tuijottamaan, sillä  se voidaan  tulkita hyökkäykseksi, joka tapauksessa omaan reviiriin kohdistuvaksi uhkaksi. Elä ja anna minunkin elää.

 

                                 

Poikkesin aamiaiselle hotellilta ensimmäiseen pikkukippolaan 
joka ei ollut aivan täysi. 
   Harvoin menin uudelleen samaan, 
edellisenä aamuna käytyyn. 
  Ihan vain vaihtelun vuoksi. 

Vitriineissä oli valmiiksi tehtyjä leipiä, pikkulämmintä, täytettyjä 
     sämpylöitä, leivoksia...  
  Sieltä oli helppo tehdä tilaus, vielä jogurttia ja tuoremehua, 
harvoin meni yli viiden dollarin. 
      Lähellä ei ollut puistoa, ei mukaan, 
syön täällä, kiitos.                        
      Hyvin harvoin otin kahvia. 
     Jo siksi että se ei ole jenkeissä hyvää, ja että turhaan se aiheutti pikaisia aineenvaihdunnallisia 
reaktioita; parempi nauttia kävelystä ja bussimatkasta ilman jatkuvaa vessan etsiskelyä. 
 
Juotava kuitenkin on, kuumassa se on tärkeää, mutta yritin välttää muutenkin liikaa lipittelyä.   
  Ensimmäisen aamun jälkeen seuraavan kupillisen kahvia siemailinkin vasta junassa.

Lukuun ottamatta eteläosan epäsäännöllisyyttä Manhattanin katuarkkitehtuuri on selkeän yksinkertainen, aivan kuin pinta-ala olisi viivoittimella suunniteltu pysty- ja vaakaväyliksi. 
  Pelkät numerotkin riittävät kadunnimiksi, kartalta ei putoa, senkun hyppää pois silloin kun oma määränpää jää sivulle, ja etsii sinne päin menevän bussin sinne suuntaan vievältä kadulta. 

Pyörätuoli-ihmisiä kohdellaan busseissa esimerkillisesti. Autosta laskeutuu nousuluiska, kuljettaja auttaa pyörätuolin sille varatulle paikalle ja kiinnittää sen; tuolla paikalla istuneet siirtyvät asiallisesti muualle.

 

 Penn Station on suuri keskusasema, 
Amtrakillakin 16 linjaa, 
muilla firmoilla suunnilleen saman verran. 
     Se on valtava, monikerroksinen, sokkeloinen, 
kestää aikansa ennen kuin  siitä saa edes jonkinlaisen hahmotelman. 

     Paljon pikaruokaloita, erilaisia kauppoja, kaikkea mitä tarvitaan ja 
paljon mitä halutaan sinun tarvitsevan.  
     Metroristeys on jossain siivessä, suurin ja hallitsevin osa on tarkoitettu
 tietysti  rautatiematkustajille. 

      Oman junalippuni olin jo käynyt lunastamassa paria päivää aikaisemmin, 
reilusti ajoissa virhetilanteiden varalta.  

Automaatti  luki viivakoodin jonka olin 
puoli vuotta sitten printannut lipun nettiin maksaessani, ja lippu alkoi tulostua. 
         Ihmeellistä!  
 
      Asia olisi tullut hoidettua myös tiskiltä, mutta siellä ja kaikkialla muuallakin 
missä oli asiakaspalvelua, jonot olivat pitkät.

      Jenkkiasemilla ei noin vain mennä junia katselemaan, ei junien 
läheisyyteen pääse muutenkaan, muuten vaan uteliaan elämä 
 on täällä tehty vaikeaksi, ties mitä sinulla on mielessäsi ja kassissasi. 

Metroissa, busseissa, asemilla kiertää kuulutuksia ja 
      valotauluja joissa pyydetään pitämään hyvä huoli kantamuksistaan ja 
ilmoittamaan henkilökunnalle epäilyttävistä ilmiöistä ja 
      yksinäisistä tavaroista. 
  
       Ilman lippua ei pääse kiskoalueelle, ilman lippua ei pääse 
edes aseman odotussaliin. 
Poliiseja kulkee yhtenään ja heitä näkee joka puolella. 
Jos jää liian pitkäksi aikaa istuskelemaan rappusille tai lattialle, 
pian on virkapukuisen ystävällinen mutta tiukka 
 ilme keskeyttämässä lepohetken. 

            Eikä kiskoalueelle mennä lipun 
kanssakaan silloin kun huvittaa. 
Suurilta valotauluilta näkee  mikä juna
 minnekin ja milloin ja 
        onko aikataulussaan. Vähän ennen junan 
lähtöä tulee tieto miltä raiteelta lähdetään. 

En tiedä vaihtuuko paikka sitten 
        päivittäin  tai lähdöittäin tai muuten vain 
tilanteen mukaan, mutta näin täällä. 
Ja eihän siitä mitään kunnollista tulisikaan
        jos kaikenkirjava joutoväki pääsisi vapaasti 
liikkumaan mielensä mukaisesti, 
matkustajia kantamuksineen kun on ja on 
        ja aina vain heitä jostain vyöryy lisää.

         MetroCardissani oli vielä jäljellä pari päivää 
rajoittamatonta matkustusaikaa. 
Kiertelin metroalueella, etsiskelin 
         lipunostoautomaattien luona erillään olevaa 
nuorta naista jolle voisin kortin lykätä, pelastaa hänen päivänsä, 
tehdä hänet ikionnelliseksi niin että hän vielä kuukausienkin 
perästä kavereilleen silmät kyynelissä kertoisi oudosta
kohtaamisesta oudon muukalaisen kanssa, 
kun hänen ei tarvinnutkaan luopua viimeisistä lanteistaan, 
kun hänen rukouksiinsa vastattiin.

          Mutta sopivaa kohdetta ei vain löytynyt.  
Oli porukoita ja yksinäänkin matkaavia naisia, mutta en 
kehdannut mennä häiritsemään lippujonoon, ja jotenkin 
vain ei löytynyt sopivaa saumaa mennä tuikkaamaan.

 Jouduin tyytymään romuluiseen
 mieheen joka kärsimättömän tuntuisena jonon perällä katseli 
aikatauluja ja edellään matelevaa sakkia. 
Sönkkäsin asiani ja että lähden kaupungista ynnä muuta sellaista, 
kiinnostaisiko tällainen parin päivän juttu, ja lähdin nopeasti
pois ennen kuin kaveri alkaisi rypistellä otsaansa ja katsoa
 pitkään vaikka oli lyhyt matka.

 Varovainen kiitos tuli kuitenkin,
 iloisen hölmistyneenä hän katsoi minuun ja jäi tuijottamaan lippua. 

Silver Meteorin aika oli 15.15 eli 3.15 pm, 
ja kolmelta valotaulu vilkutti ja kaiuttimet                 
kuuluttivat junan lähtevän laiturilta 13E.  
  Sinne oli matkaa, junat lähtevät maan alta, 
suurien hallien halki ja liukuportaiden jälkeen pääsi
laiturialueelle. 

 Ennen sinne pääsyä tarkastettiin vielä lippu.
 Rakennukset ja laiturit olivat vanhoja, likaisia, 
vaikkakin siistejä mikä ei ole ristiriidassa edellisen kanssa. 
Ja ahdasta, rakennusajankohtana ei ollut niin paljon populaa 
kuin nyt, kaikkialla ahdasta valtavan ihmismäärän vuoksi.

              Asema aloitti toimintansa sata vuotta sitten, laajennukset 
             ja muut työt olivat jatkuvia, vuonna 1963 se 
             uudelleen rakennettin jolloin taisi valmistua nykyisiin mittoihinsa. 
               Mutta vieläkin siellä jotain touhutaan...
              Päivittäin asemaa käyttää kolmesataakintuhatta matkustajaa.   

      Silver Meteor

Kymmenvaunuinen kiiltävä juna täyttyi nopeasti, 
pian se oli valmiina kolmenkymmenen tunnin matkalle Miamiin, 
pysähdyspaikkoja olisi kolmisenkymmentä. 
   Itse asiassa aikataulu ilmoittaa matkan kestoksi 28 tuntia, 
mutta tähän lähtöön tuli pari tuntia lisää kuin huomaamatta. 
  Silloin tällöin juna eteni hyvin hitaasti, 
joka tapauksessa ainahan kauas on pitkä matka.                        
                        
  2235.  kilometrin matka jättää alleen miltei koko itärannikon, 
päätyen maan kaakkoisimpaan ja melkeinpä
myös maan eteläisimpään osaan, siellä jossain kaukana on lämmin määränpää, 
Floridan Miami. 
   Ei  Miami Oklahomassa, ei Ohiossa eikä  Missourissa, ei New Mexicon, 
Texasin, Iowan, ei Indianan eikä Länsi-Virginian Miami vaan Miami Floridassa. 
                            
Laiturilla ei saanut kuvata, jouduin laittamaan 
kameran kassiin. 
  Junaemäntä tarkisti liput ja antoi paikkanumeron.
  Sain onneksi istua ilman vieruskaveria, vaunuissa ei montaakaan 
tyhjää paikkaa ollut; vasta aivan loppusuoralla 
Floridassa siihen ilmaantui nuori mies pariksi tunniksi -  
pois hän jäi hyvissä ajoin ennen Miamia.

  Vaunut ovat meidän kalustomme veroisia ja kokoisia, 
ikkunat ehkä pienempiä, jalkatilaa meitä reilummin, 
penkitkin meidän kynää suuremmalla suunnitellut, 
onhan väestön anatomia huomioitava. 

Ilmastointi täysillä eli melkeinpä 
vilu tuli. Yöksi jaettiin tyyny ja peite, 
toki ne olisi saanut milloin vain - 
junaemäntä kiersi ahkeraan kysellen toivomuksia, 
matkustajia palvellen. 

Komeasti katetussa ravintolavaunussa olisi päässyt 
syömään hienosti, oli mistä valita ja pari kattaustakin,        
hovimestari kävi tiedustelemassa halukkaita. 

Hinnasto oli sellainen, että tyydyin tavallisen 
ravintolavaunun hyvään tarjontaan. 
Niin tuntui tehneen suurin osa muistakin.

Ja heitä oli monennäköistä ja kokoista, joukossa valkoihoisiakin. 
Yksin, kaksin, perheittäin matkaavia, nyyttejä,
laukkuja, kasseja hyllyt ja lattiat täynnään. 
   Omia eväitä syötiin, siististi ja rennosti; humalaisia 
ja jörriköitä ei näkynyt, kohteliasta, 
avuliasta, ystävällistä väkeä.

Taustamusiikkia ei ollut, hyvin monella oli läppäri tai 
muu tieturi joita katseltiin kuuloke korvilla.
  Vuodessa juna kuljettaa noin 375000 matkustajaa, 
kerralla kyytiin sopii tuhat.  

Yli neljäkymmentä vuotta
tämä linja, Silver Meteor, on ollut käytössä.

                     Tässä linkki Youtubeen, voit katsella videon junan päästä päähän, sisäkuvia päivällä ja yöllä.

                          Junassa oli pari makuuvaunuakin, niiden vuodepaikat olivat todella pieniä 
                    kopperoita, kapeita vuoteen levyisiä yksiöitä, toki riittäviä yöpymiseen.
                      Muuten nukuttiin kuin haluttiin, omalla istuimella vapaalla tyylillä; 
                   pikkulapset näyttivät vallanneen molemmat istuimet.

                  Aika ei tullut minulle pitkäksi lainkaan, sain levätä kunnolla 
                  New Yorkin katujen jälkeen. 
                    Kun väsyin lepäämään, lähdin kiertelemään junaa, 
                  katselemaan ihmisiä, istuskelemaan kahville. 
                     Vaikutti kuin tämä junareitti oli joillekin kuin meille Ruotsin-laivat, 
                 jotkut jo pari kertaa sinä vuonna tämän reissanneet.         

                      Ikkunasta vilahteli paljon pieniä kaupunkeja, sellaisia meillä 
                      kutsuttaisiin kyläpahasiksi, ja taas tasasta pensaikkoa.
                       Jokia, siltoja, teitä... jotenkin olin odottanut maiseman 
                        mielenkiintoisemmaksi, elävämmäksi, mutta syrjäänhän tämäkin 
                        rautatie oli viskottu. Paljon lehtipuita, 
                        etelämpänä tulivat pitkäneulaiset männyt, 
                        Floridan kulmilta ilmestyivät palmut. Maisemat vaihtuivat nopeasti, 
                        uusi risteys, uusi kaupunki, rannikkoa, silta, suota...
    

                             Maisemakuvia, näkymiä junan ikkunasta, Youtube-video.                                                                                        

                                

         Alkoi hämärtää kun päämäärä lähestyi. 
      Seitsemältä illalla olisi ollut normaali saapumisaika, 
    mutta pari tuntia oli nyt tullut lisää. 

En ollut ottanut tarkemmin selvää Amtrakin 
Miamin aseman sijaintia, kaupunkikartalta 
sitä en löytänyt,  kaupunkialueella se näytti olevan, 
jonkin matkan päässä hotellilta; lyhyen tai ei, ainahan 
majapaikalle jollain tapaa pääsee, ainakin pienellä seikkailumielellä.

      Jossakin se siellä kaupungilla on... 
      Nyt tiedän, että Miamin keskustassa asuu 
      vajaa puoli miljoonaa ihmistä, suur-Miamissa 
      viisi ja puoli miljoonaa, noin seitsemänneksi  
      eniten koko Usan kaupunkialueista.  Yes. 

Pinta-ala  suunnilleen sataviisikymmentä neliökilometriä.          
Keskustaan matkaa parikymmentä kilometriä. 
      Etäisyydet Jenkeissä ovat valtavat, 
niihin kuluu aina aikaa ja reippaasti. 
Se ei ole hukka-aikaa, turismihan on matkustelua; 
yleiset kulkuneuvot ovat mainio tapa tutustua 
asukkaisiin ja nähdä ympärilleen. 
   Ja halpa tapa.

Paljon väkeä jäi pois jo ennen pääteasemaa, 
Fort Lauderdalen ja Hollywoodin seisakkeilla, 
vajaan kahdensadantuhannen asukkaan kaupungeissa 
Miamin pohjoispuolella; aivan perille tuli satakunta. 

 Jos olisin tiennyt pitkän yhteyden sieltä hotellille, 
olisin minäkin hypännyt junasta jo aiemmin. 
   Yhteyksien sieltä täytyy olla paremmat kuin 
aivan kiskojen päistä.

  Odottelin kunnon kaupunkinäkymää, kun Hollywood jäi, 
odottelin hiljalleen 
muutakin kuin laitakaupungin matalia rakennuksia, 
väljää miljöötä, mutta asutus vain harveni ja
 muuttui tehdasmaiseksi ja parakkimaiseksi.

Junan vauhti hiljeni, alettiin tulemaan ratapihalle. 
Se oli laaja, monin paikoin työn alla, 
huoltovaunuja,asuntoparakkeja, yleissävyltään 
likaisen harmaata, hyvin ikävän näköistä. 
  Pari pitkää junaa, vetureita.

       Keskellä ei mitään, sanoisivat jossain.

Tässäkö oli Miamin Amtrakin pääteasema?
  Aivan kuin muuten mielenkiintoinen ja vetävä show 
olisi päättynyt lopussa mahalaskuun, 
paukut loppuneet ohjelmantekijöiltä.
     
 Taivas oli tummentunut, pölyä ja pikkuroskaa kieppui asemalla,
 pyörre tempaisi syliinsä vähänkin kevyen 
ja irrallisen, mutta ulos oli lähdettävä. 
  Ympärillä ei näkynyt suurkaupungin valoja, jossain kaukana 
ne loistaisivat, edes kajoa ei erottanut.

Pilvet olivat hyvin mustia, ne liikkuivat kovaa, palmut 
taipuilivat hetkittäisistä puuskista.
  Ilma oli kuin aina ennen rajuilmaa, kovaa tuulta ja 
rankkaa sadetta; luonto vilautti laimeita otteita 
tulevasta, antoi varoitushuudon, availi valtavia portteja 
tuntemattomaan raivoon.
 
Kotikulmillakin ensi merkkien jälkeen oli hyvä vetäytyä 
sisään tai ainakin nostaa kaulusta, täällä 
Floridan Atlantin rannalla tulossa saattaisi olla jotain aivan 
järisyttävän suurta ja armottoman tuhoavaa, 
sellaista jonka hurjinkin  elämysmatkailija suosiolla jättäisi kokematta.

                            Irene.
                            Hurrikaani Irene.  

                                                                

 Syksy on täällä hirmumyrskyjen aikaa. 
Luonto heittää arpaa ja pieni ihminen vain katsoo 
meneekö nyt oma talo tai naapurista pari, 
tuhoutuuko lähiö vai revitäänkö irti kokonainen kaupunki. 

 Jo parin päivän ajan oli seurattu Atlantin myrskyn
 kehittymistä ja voimistumista viisi-asteisella 
taulukolla kolmannen suuruusluokan hurrikaaniksi, 
tämän vuoden ensimmäiseksi tuholaiseksi.

  Monsteriksi kehittyvä hurrikaani oli kakkosluokassaan
 halkaisijaltaan kuuden ja puolensadan kilometrin kokoinen. 
 Siitä kasvoi Euroopan suuruinen, halkaisijaltaan tuhat 
kilometriä oleva hurjimus, jonka tuulennopeus
parhaimmillaan eli pahimmillaan oli lähellä 
viittäkymmentä metriä sekunnissa.

            Ja tuollainenkin saa alkunsa melkeinpä tyhjästä!
             Nimeä Irene pidetään muunnoksena kreikkalaisesta 
             Eirene -nimestä, joka merkitsee rauhaa.
               Eirene oli Kreikan mytologiassa yksi 
                kolmesta rauhan jumalattarista, 
                 Zeuksen ja Themiksen tytär.

                  Koko Yhdysvaltojen itärannikon sanottiin olevan  varautumassa myrskyyn.
                  New Yorkissa tuosta uutisia toisella silmällä seurasin, 
                  Miamiakin tuulet joskus ravistelevat, yksi juna
                  olisi kuin rivi leikkivaunuja hurrikaanin kidassa. 

 Asemarakennus on vaatimattoman pieni, 
kuin suomalaisen pikkukaupungin bussiasema, 
kuin pari R-kioskia yhdessä. 
  Vuodessa sen kautta kulkee satatuhatta matkustajaa. 
              Mitenkähän tuokin luku on saatu noin suureksi? 
              Ainakin tuona iltana asema oli kuin 
            elokuvasta 'Amtrak ja aution aseman varjo'.

            Katselin aikatauluja rakennuksen sisältä, niistä en mitään selkoa saanut; 
            kyselin tiskiltä, näyttivät ulos että sieltä löytyy.
             Tuuli oli yltynyt, pikkuautoja kurvaili hakemassa junasta tulleita, 
             takseja ei näkynyt. Kello oli yli yhdeksän. 

                         Bussipysäkki oli jossain tuolla, siis sinne päin.
                         Sieltä pitäisi löytyä Miami Beach.

                            Jatkuu Miami Beach'issa

                        Silver Meteor, rautateiden sivu

                            Wikipedia Silver Meteorista

    Suoraan risteilijälle   Allure of the seas

       Takaisin New Yorkkiin

      Takaisin pääsivulle